17 helmikuuta, 2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...