04 marraskuuta, 2016

Inhimillisyyden hauraus

Ennen Meidän luokka -esitystä juttelemme ystäväni kanssa siitä, että miksi sitä taas on pitänyt tulla tämmöiseen, kun tietää, että paha mieli siitä tulee kuitenkin. Väliajalla voimme molemmat fyysisestikin aika huonosti.

No, miksi sitten Tadeusz Slobodzianekin näytelmä, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta pienen puolalaisen koululuokan kautta, pitää käydä katsomassa? Esimerkiksi siksi, että holokaustista on vain kaksi sukupolvea, eikä sellaiseen johtava ajattelu ole kadonnut mihinkään. Niin kotimaassa kuin kauempanakin on poliitikkoja ja presidenttiehdokkaita, jotka puhuvat erivärisistä tai muuten itsestään poikkeavista ihmisistä alempina ja huonompina.

Satu Rasilan ohjaama esitys on varsin vähäeleinen, ollaan ilmiselvästi ja peittelemättä teatterissa. Roolihenkilöt, elävät ja kuolleet, kertovat tarinaa yksi kerrallaan, joskus useampi näkökulma risteää ja haastaa toisensa. Oikeastaan mitään kamalaa ei näytetä, mutta kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti. Katsoja rakentaa kuvat täydellisiksi omassa mielikuvituksessaan. Tuntuu ihan hirveän pahalta.

Markus Tsokkinen on rakentanut katsomon ympärille ladon, joka saa näytelmän kuluessa valtavan merkityksen. Kalle Ropposen valot sekä Kristian Ekholmin musiikki ja äänet rakentavat tilasta täydellisen. Vaikka ollaan turvallisessa esiintyjä/yleisö-suhteessa, tulee näytelmä poikkeuksellisella tavalla syliin.

Kymmenen näyttelijää - Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella ja Timo Torikka - tekevät monitahoista työtä lapsesta kunkin omaan loppuun saakka. 

Roolihenkilöistä itseäni koskettaa erityisesti Wanda Dubielin Dora ja Raimo Grönbergin Menachem. Dubielin kipu tuntuu omassa kehossani, mutta Grönbergin silmät vetävät katseeni itseensä heti alusta, kun luokkatoverit ovat vielä lapsia ja lopussa, kun raakuuksiin itsekin syyllistynyt Menachem ratkaisee oman kohtalonsa. Menachemin viattomuuden katoamista on melkein raastavampi katsoa kuin muiden kohtaamaa väkivaltaa.

Kuolleet eivät lähde mihinkään, he jäävät tänne meidän joukkoomme. Kun Amerikasta käsin kotimaan kohtaloita seuraava Samuel Karlssonin kirkasotsaisesti esittämä rabbi Abram lopulta luettelee koko sukunsa, ei enää uudestaan niitä, jotka kuolivat puolalaisessa ladossa, mutta ne, jotka jäävät hänen jälkeensä, itken samaan aikaan lohdutonta ja katarttista itkua.



Näin viikko sitten Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuottaman Noitavainon, mutta teksti jäi puolivalmiina roikkumaan. Tunnustan, että olen kärsinyt pienoista kirjoittajan kriisiä tänä syksynä, esityksistä on ollut vaikea saada otetta ja niistä on ollut vielä vaikeampi kirjoittaa. Näitä tulee aina välillä, mutta aina se yhtä paljon ahdistaa.

Työryhmän kirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Noitavaino kuitenkin puhutteli minua, kirjoittaminen jäi enemmänkin aikataulullisista syistä. Esitys puhuu yhteisöistä ja yksilöistä, tarpeesta olla osa jotakin ja tarpeesta olla oma itsensä. Se puhuu yhteisöä sisältäpäin nakertavista raivokohtauksista, selän takana juoruamisesta. 

Esitys kehottaa minua pohtimaan kaikkea sitä, millä tavalla olen itseäni muuttanut, naamioitunut joksikin muuksi sopiakseni johonkin yhteisöön. Ja toisaalta sitä, miten paljon olen ehkä menettänyt uppiniskaisesti yksilöyttäni vaalimalla.

Esitys on höyhenenkeveä ja lyijynraskas. Kohtaukset ovat kipeitä, helliä, raastavia, rumia, lämpimiä, mitä milloinkin sattuu tulemaan ja kenen näkökulma kulloinkin on vuorossa.

Klockriken Carl Alm ja Matti Raita sekä Takomon Mark Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki ja Jukka Ruotsalalainen vierailevalla Eeva Soiviolla vahvistettuna ovat tavattoman kiintoisa joukko. Samalla tavalla kuin Meidän luokan ensemblessä, jokaisessa on esiintyjänä jotakin hyvin erityistä ja kiehtovaa, yhdessä he ovat suurempi kuin summansa.

Huomaan, että Noitavaino asettuu Meidän luokan nähtyäni ihan toiseen perspektiiviin. Ei tarvita paljoakaan, kun yhteisö kääntyy yksittäisiä jäseniään vastaan ja polttaa heidät roviolla, kuvaannollisesti jos kohta ei konkreettisesti. Raja inhimillisten ja epäinhimillisten tekojen välillä on hauras.

*****

Esitys 3.11.2016

Esitys 26.10.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...