Häpeän haltuunotto

Noora Dadun Minun Palestiinani oli yksi viime vuoden vaikuttavimmista esityksistä omalla listallani. FAIL - Virheellinen esitys on jatko-osa tai ennemminkin reaktio Minun Palestiinalleni.

Tällä kertaa Dadu on sulkenut itsensä bunkkeriin, kauas katsojista pleksi-ikkunan taakse kuin radiostudioon tekemään esitystä epäonnistumisesta ja häpeästä. Virheellisyydestä ja masennuksestakin esitys kertoo.

Dadu kokee epäonnistuneensa. Miksi edellinen esitys ei ollut rohkeampi, inhottavampi ja syyllistänyt yleisöään paremmin? 

Samalla hän kertoo löytäneensä itsensä edellisen esityksen myötä erikoisesta tilanteesta. Koko ikänsä itsensä suomalaiseksi identifioinut näyttelijä rodullistetaan kertaheitolla etniseksi, arabiksi ja palestiinalaiseksi. Kutsuja sataa toiseuspaneeleihin, ohjaajat tarjoavat vain arabirooleja.

FAIL-esityksen tunnelma on - kuten aiemmassa esityksessä - intiimin henkilökohtainen, kuin kavereille juttelua. Samalla se on itselle juttelua: "no, toi äskeinen ei ollu ihan täysin totta". Kertoja on epäluotettava, hän korjaa itseään, piilottelee sitä, mitä oikeasti haluaisi sanoa. Epäonnistuu siinäkin.

Dadu pohtii aihettaan monesta suunnasta, mutta näkökulma on aina näyttelijän. Miten näyttelijä voi suhtautua esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen eli siihen, kuka saa esittää ketä tai kuka saa kertoa kenen tarinaa?

Eikö näyttelijä olekaan tyhjä astia, joka voi olla mitä vain? Muuttuuko näyttelijän tausta aina osaksi teosta? Täytyyko olla oikeasti se, jota näyttelee? Entä jos haluaa näytellä miestä, naista, sientä, syöpää tai nuoren naisen anteeksipyytelemätöntä seksuaalisuutta?

Tässä esityksessä Dadu näytteleekin itseään. Valkokankaalla nähdään lukuisia vaihtoehtoisia tulevaisuuden Nooria 45 vuoden päästä. Taitavan näyttelijäntyön lähikuvaan tuovat kohtaukset toimivat tarkkana kontrastina kaukaa pleksin takaa itseään hyväntuulisesti häpäisevään "oikeaan" Nooraan.

Ratkaisuksi omaan virheellisyyteen ja häpeään löytyy sen armelias haltuunottaminen. Ei haittaa, jos on virheellinen, niin ovat kaikki muutkin. Ainakin itse tunnistin kipeästi Dadun demonstroimat häpeä-äänet, joita saattaa päästä suusta vuosienkin päästä tapahtumasta. Nauroin niin, että itkin.

Emilia Kokon hahmon Turisevan Tissin cameo sekä Eeva Semerdjievin koivuasuinen aaria jäävät minulle täysin ilmaan, mutta esitys on kaikessa poukkoilevuudessaan ja virheellisyydessäänkin kiintoisa ja pitkälle ajateltu. 

*****

Noora Dadu: FAIL - Virheellinen esitys

Esitys Kiasma-teatterissa osana Baltic Circle -festivaalin ohjelmaa 19.11.2016

Pinnan alle ja kohti kipua

Siinä missä H.C. Andersenin Pieni merenneito rakastuu ihmiseen, kohdistuu Salla Hakanpään ilma-akrobatia- ja sukellussoolossa Dive naisen rakkaus katkarapuun. No, ihmisvartaloiseen, mutta äyriäiseen kuitenkin.

Valkoisessa hääpuvussa rakkaudesta ranskaksi laulava nainen etsiytyy köyden avulla vedenalaiseen maailmaan, mutta vasta siellä itsensä (ja punaisen mekon myötä naiseutensa) löydettyään irtoaa vastakaikua armaaltakin. 

Tämä siis draamaorientoituneen katsojan banaalihko tulkinta hieman naiivista narratiivista. Esityksen on ohjannut nykysirkuksen ja fyysisen teatterin WHS-ryhmän Ville Walo.

Mutta ei se tarina niin tähdellinen tässä esityksessä olekaan, vaan vedenpinnan yllä ja alla tapahtuva liike. Vaikka tiedän entuudestaan, että Hakanpää on paitsi ilma-akrobaatti, myös vapaasukeltaja, tuntuvat hetket pinnan alla ikuisuuksilta. Kamera välittää altaan pohjalla tapahtuvan valkokankaalle. 

Kaksi erilaista elementtiä kohtaavat, niin myös kaksi täysin erilaista tapaa käyttää kehoa. Vertikaaliköysi vaatii lihastyötä, kun taas pinnan alla olennaisinta on kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja happea. Köydessä painovoima vetää alas, veden alla keho pyrkii pintaan.

Esityksen viipyilevä tunnelma ja lempeä huumori viehättävät minua aika lailla. Jere Mönkkösen valojen ja Anne Jämsän lavastuksen myötä jopa ankea uimahalli muuttuu maagiseksi.

Toinen viikonlopun nykysirkusesitys on kaikkea muuta kuin lempeä. Svalbard Companyn All Genius All Idiot on huikean taitava teos, jota en kuitenkaan ihan heti välittäisi nähdä uudelleen, sen verran kivuliaan häiritsevä se on.

Monenlainen taito - sirkus, tanssi ja musiikki - puetaan rumaan ja järjettömään asuun. Akrobatia kohtaa aggression, ihminen eläimellisyyden. 

Santiago Ruiz Albalate heittää hölmistynyt ilme kasvoillaan häkellyttävän kiinalainen tolppa -numeron, pöksyt takaperin pöljäilevä Tom Brandt tekee saman vertikaaliköydellä. John Simon Wiborn paiskoo itseään kanveesiin ja seisoo päällään, kuin henki olisi siitä kiinni.

Esityksen keskiöön nousee kerubikasvoinen Benjamin Smith, joka paitsi osallistuu banquine-ryhmäakrobatiaan, laulaa ja soittaa läpi esityksen muiden liittyessä ajoittain joukkoon. Hirvensarvissaan, hillittömissä platform-koroissaan ja verkkosukkahousuissaan hän on trans-queer-drag-pin up suoraan painajaisista.

Tunnelma on ahdistava, väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava, eikä kakkosrivissäkään istuessa ole turvallinen olo. Tekijöiden taito on viedä tilanteet juuri sille rajalle, että kohta käy huonosti, mutta ei sen pidemmälle. 

Cirkon What the Circ? -minifestivaalilla esitetyt Dive ja All Genius All Idiot ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten nykysirkus vähät välittää genrerajoista.

*****

Salla Hakanpää: Dive

Esitys Kallion Urheilutalon uimahallissa 18.11.2016

Svalbard Company: All Genius All Idiot

Esitys Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa 19.11.2016

Kadonneiden juurien metsästäjät

En ole lukenut Miika Nousiaisen Juurihoitoa, joten en osaa ottaa kantaa, miten Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus sitä käsittelee, ovatko henkilöt ja tapahtumat samanlaisia kuin kirjassa tai tavoittaako esitys kirjan tunnelman. 

Ennen esitystä huomaan, miten 80-luvun lapsi minussa kokee nostalgiaa, kun rautaesirippu on käytössä. Se on kuitenkin enne, Katri Rentton lavastus on kovin raskas, monimutkainen ja hidastaa esityksen tahtia.

Jatkuva roudaaminen alkaa puuduttaa [pun intended, hammaslääkäritermistö kun on koko tarinan läpäisevä metafora]. Kun lokaatio vaihtuu usein ja käytössä on laadukasta videotekniikkaa, en ymmärrä, miksi joka välissä täytyy näyttämömiesköörin lompsia paikalle siirtelemään kömpelöitä korokkeita.

Esitys kertoo perhe-elämää heikosti kestäneen Onni Kirnuvaaran jälkipolvista. Pekka Kirnuvaara asioi Esko Kirnuvaaran hammaslääkärituolissa ja saa lopulta veljensä mukaan matkalle etsimään yhteisiä juuria. Lieksan, Södertäljen, Thaimaan turistirannan ja Australian takahikiän kautta kulkeva matka kasvattaa sisarussarjaa enemmänkin. 

Rinnakkain kulkee paitsi identiteetin ja omien juurien etsimisen teema, myös erilaisuuden pelko ja muukalaisviha. Pohjois-Karjalan romanien, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien tai Australian aboriginaalien kokemukset kudotaan mukaan Onnin ja jälkeläistensä tarinaan.

Markku Maalismaan herkullinen Esko on monomaaninen ja erityisestynyt hammaslääkäri,  Esa-Matti Longin Pekka keskushenkilöksi varsin vähäluonteinen ja lapsenomainen copywriter. Pirjo Longan Sari on södertäljeläinen työtön kampaaja, jonka perheessä näkyy ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka kirjavimmillaan. 

Esko on sisarussarjasta ainoa, joka oikeasti kehittyy ja muuttuu matkan varrella, muut tuntuvat lilluvan omassa liemessään ihan tyytyväisinä. Ärhäkän Sarin tehtäväksi jää olla poliittisesti epäkorrektien irtoheittojen ehtymätön lähde. 

On varmasti monia syitä, miksi esityksen näyttelijäluku on pidetty pienenä, ja ehkä Onni Kirnuvaaran jälkikasvu on haluttu pitää ainakin jotenkin lähellä näyttelijöiden realistista ikää. Tämä ratkaisu aiheuttaa kuitenkin sen, että nuoret naiset (Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen) näyttelevät kaikki vanhatkin. 

Ei niin, etteikö tämä olisi sallittua, mutta kun valittu näyttelijäntyön rekisteri jättää tyypittelyt vähemmälle, vaihtuvat äitihahmot jäävät laimeiksi ja erottuvat toisistaan lähinnä puvustuksella. Petri Manninen hoitelee kaikki miespuoliset sivuhenkilöt, myös räyhäkkään Arvo-sedän.

Romaanisovitusten ongelma on usein kerronnan siirtäminen monologeiksi. Niin tässäkin, polveilevaa tarinaa kerrotaan monisanaisesti ja Onnin loppuvaiheita kerratessa alkaa matkaväsymys jo painaa. Henkilöiden sarkastiset kommentit toimivat ehkä kirjan sivulla, kun lukija voi jäädä niihin makustelemaan, mutta näyttämöllä ne aiheuttavat melkoista tyhjäkäyntiä.

Mietin tätä kirjoittaessani pitkään, että mikä esityksessä minua oikein häiritsi ja selailin blogeja löytääkseni tietoa, miten kirja oli vastaanotettu. Törmäsin useammankin kerran ilmaisuun "hyvänmielen kirja". 

Siinä se! Esitys on kaikesta kiroilustaan huolimatta jotenkin lällyn lämminhenkinen. Todelliset jännitteet puuttuvat, kun kaikki henkilöt ovat yhtä hyväntahtoisia pyrkimyksissään. On tietysti vähän tragikoomista, että Juurihoito tuntuu nimenomaan hampaattomalta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Juurihoito
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016

Ikonista isäkuvaa rikkomassa

”Onhan se varmasti palanut kokonaan?” kysyy nainen krematorion vahtimestarilta. Se, johon viitataan on isä, taiteilija Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen), kysyjä tytär Taju (Ursula Salo), jonka nimellä Irja Salla kirjoittamassa Isä ja minä -teoksessa esiintynyt pyhimysmäinen ja rakastava isä huutelee vielä haudan takaakin kirouksiaan tyttären korvan juuressa.

Liisa Urpelaisen kirjoittama Taju-näytelmä katsoo kirjailijan lapsuutta ihannekuvan takana. Nerona pidetty ekspressionisti Tyko Sallinen on kotioloissa tyranni, joka lakkaamatta alistaa vaimoaan, jälkipolvien paremmin Mirrinä tuntemaa Helmiä (Iida Kuningas).

Tyko inhoaa aistillista vaimoaan, vaikka vielä enemmän inhoaa omaa lihallista himoaan. Ensimmäisen lapsensa hän lähettää vaimolta kysymättä Tanskaan kasvattilapseksi. Eron jälkeen itselleen kaappaamaansa Tajua isä kasvattaa ”kunnon mieheksi”. Eihän oikeasti ole kuin yksi sukupuoli, mies, josta nainen on vain huonompi teelmä.

Ilman lämpöä jäänyt tytär hakee aikuisena rakkautta lukemattomien miesten syleistä, mutta ei löydä rauhaa ja päätyy lopulta Nikkilän mielisairaalaan kirjoittamaan fiktiivistä lapsuusidylliään. 

Laura Jäntin ohjaamassa esityksessä hypitään 60-luvun Nikkilästä 20-luvun taitelijakoti Krapulaan ja 40-luvun sotaakäyvään Saksaan. Kaiken keskiössä on Ursula Salon maanisen kehollisesti esittämä eri-ikäinen Taju. Jokainen näkökulma on hänen ja voi yhtä hyvin olla totta tai mielisairaalassa kuviteltua todellisuutta. 

Eero Ojasen soittama flyygeli on lähes ainoa lavastuselementti ja toimii niin junana, pikkulana kuin pommisuojanakin. Tajun kirjoituskone laulaa rytmiä kohtauksille.

On hetkiä, kuten Tajun ja äidin salainen kohtaaminen ulkohuussissa, Tykon taiteilijatoveri Jalmari Ruokokosken (Rauno Ahonen) huoli tytön äidittömyydestä tai nuoren saksalaissotilaan (Antti Lang) kanssa koettu pikarakkaus, jolloin esitys löytää inhimillisiä ja koskettavia sävyjä. Mutta pääasiassa Pengerkadun pienellä näyttämöllä näytellään kuin isommalla, tunteiden vyöry tulee silmille, mutta ei iholle. 

Mirri on lähes pyhimysmäinen uhri. Tykon julmuus ei tunnu julmalta, kun sen kontrastiksi ei ole tarjolla rakkautta. Rankkuus ei tunnu rankalta vaan rankistelulta, koomiset kevennykset taas turhalta yleisön naurattamiselta. Erityisesti saksalaisen Pension Klaran seksuaalisesti epäilyttävistä hahmoista revitään aika köykäistä huumoria. Näytelmän subjektiivinen näkökulma on toki Tajun, mutta tasapaino puuttuu.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Taju

Kantaesitys Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.206

Epämukavuusalueen juhlaa

Vuonna 2008 olin kriitikkokeikalla Leea Klemolan Kohti kylmempää -näytelmän ensi-illassa, jossa sain yhden epäammattimaisimmista naurukohtauksistani koskaan. Tapaukseen liittyi Markku Eskelisen huskykoiran tulkitsema Hectorin Yksinäinen tinasotamies.

Vaimoni, Casanova -esityksessä olen aika lähellä samanlaista kyyneleitä tirsuttavaa hysteriaa, tällä kertaa syypäänä ruotsalainen person av granne -naamioteatteriperinne ja sen hahmo knussliga granne. Perinnettä avataan käsiohjelmassa laajemminkin, kuten myös roolihenkilöiden biografiaa. Harvoin kikatuttaa jo ennen esitystä.

Ilkeän tässä kohtaa käyttää erisnimeä yleisnimenä: näytelmä on klemolaa parhaimmillaan, sen sisäinen maailma on rikas ja yksityiskohtainen, absurdismissaan täysin looginen. 

Näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa kahden vuoden sairauslomalta näyttämölle, taustalla varjostaa teatterinjohtajana harjoitettu seksuaalinen häirintä. Näytön paikka on myös kahden hengen Casanova-näytelmän käsikirjoittajalla, ohjaajalla ja toisella näyttelijällä, narikkavahdin päivätöistä ponnistavalla Antero Jokisella (Miko Kivinen) sekä alalta jalansijaa etsivällä, naamioteatterista ja hoivataiteesta lopputyötään tekevällä Maaria Saariketulla (Meri-Maija Näykki). 

Tilannetta eivät varsinaisesti rauhoita ne entiset häirityt, koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti) sekä tekniikan jätkät Manu ja Timo (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen). Mutta turvallisilla vesillä ollaan niin kauan, kuin pidetään kaikki musiikki pois harjoitustilanteesta, Kyllikillä kun on musiikin soidessa taipumus alkaa hieman liian tunteelliseksi ja siitä ei seuraa kuin ongelmia.

Kyllikin selkä on kipeä, lääkäripuoliso Jukka Merenmies (Annukka Blomberg) epäilee, että selkäkipu peittää tunteet, joita Kyllikki ei ole valmis tuntemaan. Ja niitä tunteitahan riittää. Kelpaanko näyttelijänä, naisena, ihmisenä? Kun vielä olisi halua astua edes kerran elämän virtaan, mutta menikö mahdollisuus jo?

Klemola vie roolihenkilöt jatkuvalle epämukavuusalueelle. Ja tämä epämukavuusalue ei ole se, joka johtaa itsensä ylittämiseen, ei, tämä päinvastoin aiheuttaa vain yhä enemmän sitä epämukavuutta. Kaikki on ihan hirveän kiusallista, nolottavaa ja siksi kouriintuntuvan inhimillistä. 

Naurattaa ja samalla vähän itkettääkin poloisten puolesta. Esityksessä olisi tiivistämisen varaa, mutta toisaalta tilanteiden hieman liian pitkälle meneminen tuottaa myös katsojassa samaa kiusaantuneisuutta kuin henkilöissään. 

Näyttelijät ovat sisäistäneet Klemolan luoman maailman- ja ihmiskuvan, mutta erityisesti esitys on keski-ikäisen naisnäyttelijän juhlaa. Seija Pitkäsen ja Annukka Blombergin roolityöt ovat ylitsepursuavan övereitä ja samalla kipeän inhimillisiä. 

Blomberg tekee housuroolinsa niin pienillä miesviitteillä kuin mahdollista, Jukan refluksiyskä on henkilön määrittämiseen riittävä. Pitkänen on puolestaan klemolalaisen näyttelijäntyön ruumiillistuma, rosoinen ja herkkä, niin estynyt, että myötähävettää ja toisaalta niin auki, että kaikki tulee läpi.

Vaimoni, Casanova nousee Kokkolan ja Jessikan pennun rinnalle lempiklemolakseni. Siinä kirkastuu kaikki olennainen, syvä myötätuntoinen ymmärrys ihmisyydestä ja kyky nähdä minkä tahansa aiheen absurdit mahdollisuudet.

*****

Kuopion Kaupunginteatteri: Vaimoni, Casanova

Esitys 12.11.2016

Vapauttava Hamletinkone

Jos onkin tänä syksynä nähtyjen esitysten outous ja heikko tarttumapinta jossain määrin päässyt ärsyttämään, niin Heiner Müllerin Hamletinkone menee niin monelta osin yli kaikesta, että se on tavallaan jo ihan valtavan vapauttavaa. 

En edes yritä ottaa Lauri Maijalan ohjaamaa raadollisen väkivaltaista ja samalla hämmentävän hilpeää esitystä ns. haltuun, vaan annan sen suosiolla mennä jollekin ei-kielelliselle, epäanalyyttiselle tasolle. Naurattaa aika paljon, idealismin romahduksessa on surkuhupaisa sävy.

Korkokengissään horjahteleva Marzi Nymanin näköinen Ofelia ja Niko Saarelan oloinen keski-ikäinen ahdistukseensa jämähtänyt Hamlet ovat tässä suljetussa universumissa juuri oikeanlaiset. Limbossa ollaan.

Diktaattorin petturina teloitettu ruumis syötetään hautajaissaatolle. Hamletin depressio ei helpotu punaviinillä, ei ilokaasulla eikä edes sukupuolirooleja vaihtamalla. Ofelian itsetuhoisuus on viileää. Vallankumoukseen voi osallistua kummallakin puolella yhtä aikaa, mikään ei silti muutu. 

Nymanin ihmisääntä ja instrumentteja sämpläävä musiikki on ylitsevuotava sinfonia epätoivolle ja itsepetokselle. Teksti on nihilistinen, ohjaus karnevalistinen, näyttämökuva meditatiivinen installaatio. 

Kuolleiden yliopiston portailla istuvat Malcolm X, Juri Gagarin, Lawrence Olivier, Hella Vuolijoki. Annan tekstin lukemattomien viittausten muihin teksteihin valua minuun ja minusta, jättävät jälkeensä ehkä jotakin. 

*****

KOM-teatteri: Hamletinkone
Esitys 7.11.2016

Inhimillisyyden hauraus

Ennen Meidän luokka -esitystä juttelemme ystäväni kanssa siitä, että miksi sitä taas on pitänyt tulla tämmöiseen, kun tietää, että paha mieli siitä tulee kuitenkin. Väliajalla voimme molemmat fyysisestikin aika huonosti.

No, miksi sitten Tadeusz Slobodzianekin näytelmä, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta pienen puolalaisen koululuokan kautta, pitää käydä katsomassa? Esimerkiksi siksi, että holokaustista on vain kaksi sukupolvea, eikä sellaiseen johtava ajattelu ole kadonnut mihinkään. Niin kotimaassa kuin kauempanakin on poliitikkoja ja presidenttiehdokkaita, jotka puhuvat erivärisistä tai muuten itsestään poikkeavista ihmisistä alempina ja huonompina.

Satu Rasilan ohjaama esitys on varsin vähäeleinen, ollaan ilmiselvästi ja peittelemättä teatterissa. Roolihenkilöt, elävät ja kuolleet, kertovat tarinaa yksi kerrallaan, joskus useampi näkökulma risteää ja haastaa toisensa. Oikeastaan mitään kamalaa ei näytetä, mutta kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti. Katsoja rakentaa kuvat täydellisiksi omassa mielikuvituksessaan. Tuntuu ihan hirveän pahalta.

Markus Tsokkinen on rakentanut katsomon ympärille ladon, joka saa näytelmän kuluessa valtavan merkityksen. Kalle Ropposen valot sekä Kristian Ekholmin musiikki ja äänet rakentavat tilasta täydellisen. Vaikka ollaan turvallisessa esiintyjä/yleisö-suhteessa, tulee näytelmä poikkeuksellisella tavalla syliin.

Kymmenen näyttelijää - Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella ja Timo Torikka - tekevät monitahoista työtä lapsesta kunkin omaan loppuun saakka. 

Roolihenkilöistä itseäni koskettaa erityisesti Wanda Dubielin Dora ja Raimo Grönbergin Menachem. Dubielin kipu tuntuu omassa kehossani, mutta Grönbergin silmät vetävät katseeni itseensä heti alusta, kun luokkatoverit ovat vielä lapsia ja lopussa, kun raakuuksiin itsekin syyllistynyt Menachem ratkaisee oman kohtalonsa. Menachemin viattomuuden katoamista on melkein raastavampi katsoa kuin muiden kohtaamaa väkivaltaa.

Kuolleet eivät lähde mihinkään, he jäävät tänne meidän joukkoomme. Kun Amerikasta käsin kotimaan kohtaloita seuraava Samuel Karlssonin kirkasotsaisesti esittämä rabbi Abram lopulta luettelee koko sukunsa, ei enää uudestaan niitä, jotka kuolivat puolalaisessa ladossa, mutta ne, jotka jäävät hänen jälkeensä, itken samaan aikaan lohdutonta ja katarttista itkua.

Näin viikko sitten Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuottaman Noitavainon, mutta teksti jäi puolivalmiina roikkumaan. Tunnustan, että olen kärsinyt pienoista kirjoittajan kriisiä tänä syksynä, esityksistä on ollut vaikea saada otetta ja niistä on ollut vielä vaikeampi kirjoittaa. Näitä tulee aina välillä, mutta aina se yhtä paljon ahdistaa.

Työryhmän kirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Noitavaino kuitenkin puhutteli minua, kirjoittaminen jäi enemmänkin aikataulullisista syistä. Esitys puhuu yhteisöistä ja yksilöistä, tarpeesta olla osa jotakin ja tarpeesta olla oma itsensä. Se puhuu yhteisöä sisältäpäin nakertavista raivokohtauksista, selän takana juoruamisesta. 

Esitys kehottaa minua pohtimaan kaikkea sitä, millä tavalla olen itseäni muuttanut, naamioitunut joksikin muuksi sopiakseni johonkin yhteisöön. Ja toisaalta sitä, miten paljon olen ehkä menettänyt uppiniskaisesti yksilöyttäni vaalimalla.

Esitys on höyhenenkeveä ja lyijynraskas. Kohtaukset ovat kipeitä, helliä, raastavia, rumia, lämpimiä, mitä milloinkin sattuu tulemaan ja kenen näkökulma kulloinkin on vuorossa.

Klockriken Carl Alm ja Matti Raita sekä Takomon Mark Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki ja Jukka Ruotsalalainen vierailevalla Eeva Soiviolla vahvistettuna ovat tavattoman kiintoisa joukko. Samalla tavalla kuin Meidän luokan ensemblessä, jokaisessa on esiintyjänä jotakin hyvin erityistä ja kiehtovaa, yhdessä he ovat suurempi kuin summansa.

Huomaan, että Noitavaino asettuu Meidän luokan nähtyäni ihan toiseen perspektiiviin. Ei tarvita paljoakaan, kun yhteisö kääntyy yksittäisiä jäseniään vastaan ja polttaa heidät roviolla, kuvaannollisesti jos kohta ei konkreettisesti. Raja inhimillisten ja epäinhimillisten tekojen välillä on hauras.

*****

Espoon Kaupunginteatteri: Meidän luokka

Esitys 3.11.2016

Teatteri Takomo & Klockriketeatern: Noitavaino

Esitys 26.10.2016