09 huhtikuuta, 2016

Maaginen arkirealismi piirtää ihmisen tarkasti

Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta on ihana näytelmä. Harvemmin tulee käytettyä ihana-sanaa, varsinkaan maailmanlopusta kertovan teoksen yhteydessä, mutta näin se vaan on. Lonka kuvaa vedenpaisumuksen alle jäävän suomalaisen rannikkokylän asukkaita mikroskooppisen tarkasti ja samaan aikaan valtavan myötätuntoisesti.

Olen todella iloinen, että Svenska Teatern ja Janne Reinikainen ovat tarttuneet näytelmään. Harmillisen harvoin saavat kiitetytkään tekstit kantaesityksensä jälkeen toista tulemista. Maarit Ruikan ohjaaman Turun Kaupunginteatterin ensiversion näin Teatterikesässä 2013.

Näytelmä on kuin lämmin luontodokumentti. Dialogi on harvassa (kiitos ilmaisusta ystävälle) ja äänessä on kaikkitietävä kertoja. Svenskanissa kertoja Oskar Silén istuu radiostudiossa ja selostaa etäisen ymmärtäväisesti samalla soittaen säveltämäänsä musiikkia. Ratkaisu ulkoistaa kertojan nimenomaan tarkkailijaksi, joka tekee havaintonsa hetkessä, mutta välimatkan päästä.

Turun versiossa kertoja Hanna Raiskinmäki oli mukana tapahtumien keskellä, aivan kiinni henkilöissä. Kaksi erilaista ratkaisua luovat esitykseenkin erilaisen tunnelman ja jotenkin tämä etäisempi toimii minulle paremmin. Ruikan ratkaisu taannoin suorastaan ärsytti, epäilemättä ainakin jossain määrin myös tarkoituksella.

Mutta vertailut sikseen.

Ensimmäisen näytöksen ajan Svenskanin lavalla kilpailee kaksi esittämisen formaattia, elokuva ja teatteri. Pikku puristi minussa on alkuun nyreissään, kun valkokangas väistämättä vetää katsetta puoleensa näyttämön kustannuksella.

Pikkuhiljaa ymmärrän ratkaisun arvot. Joonas Tikkasen suunnittelema video on tyylikkään kaunista, sateenpieksämä maisema ja ikkunan läpi kuvatut kohtaukset kuin postikortteja. Samaan aikaan valkokankaan alapuolelta pilkistää arkisen rupinen todellisuus. Kolikon kääntöpuolet kohtaavat.

Lähikuvissa inhimillisyys korostuu, varsinkin silloin, kun näyttelijät luottavat siihen, että vähempikin riittää. Erityisesti keskushenkilöitä Ailaa ja Tyttiä tulkitsevat Nina Hukkinen ja Celia Hakala sekä Joonas Heikkinen edellisen juoppopoikana Petterinä ja Sophia Heikkilä dramaattisena tyttärenä Kerttuna ovat virittäneet ilmaisunsa juuri oikealle taajuudelle.

Kyynelehdin vuolaasti jo väliajalle mennessä, ehkäpä tieto näiden helposti samastuttavien henkilöiden kohtalosta on liikaa tällaiselle herkänsorttiselle katsojalle. Näytelmän maaginen arkirealismi ja ilkikurinen huumori pureutuvat syvään tunnekanavaan. 

Vaikka maailma loppuu, nämä ihmiset piirtyvät muistiini. Ja Sinatran New York, New York kiinnittyy vastedes aina mielessäni Onni-keskuksen vanhainkodin ruokasalissa kohtaloaan tyynenä odottaviin kyläläisiin.

*****
Svenska Teatern: Sånger vid randen av ett grått hav (These little town blues are melting away)
Esitys 8.4.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...