17 huhtikuuta, 2016

Instituutioiden ravistelua

Istuin eilen Suomen Arvostelijain Liiton Kriitikon päivässä kuuntelemassa keskustelua kulttuurijournalismin tulevaisuudesta sekä kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Tiukkaa settiä oli tarjolla molemmista aiheista, pää vähän pyörälläkin keskustelun jälkeen. Heränneitä kysymyksiä: miten kriitikkona toisinnan alistavia stereotypioita? Pitääkö kriitikon aina ilmaista oma positionsa? Onko tärkeämpää asiantuntijuus vai taitava kirjoittaminen?

Tuohon viimeiseen sivuhuomio. Joitakin viime päivien kiihkeänä somessa vellovia kritiikkikeskusteluja seuranneena olen törmännyt kommentteihin kuten "kuka f*cking nevöhöörd toi kriitikkokin on". Pitääkö kriitikolla olla siis tunnustettu asema, ennen kuin on lunastanut oikeuden arvioida? Kuka tuon aseman myöntää?

Olen sitä mieltä, ettei kriitikon tehtävä ole huudella vastuuttomasti "nönnöönnöö, olen kriitikko, tää on paskaa, ette voi mulle mitään", mutta jokainen myös joutuu jostakin aloittamaan ja opettelemaan. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, että närkästystä aiheuttaa, jos se opetteleminen tapahtuu valtakunnallisesti merkittävän sanomalehden sivuilla. 

No. Tänään en jatka aiheesta enempää, annan ajatusten muhia ja palaan ehkä toisella kertaa. Viikonlopun aikana kun tuli taas katsottua pari esitystä.

Paljastan heti positioni suhteessa ensimmäiseen. Tunnen suomenruotsalaista teatterikenttää ja sen historiaa varsin huonosti, mutta en silti koe, että Svenska Teaternin ja Teakin ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelman yhteistuotanto Titanic jättäisi minut ulkopuoliseksi. Vaikka jokainen anekdooteissa esiintyvä nimi ei tuttu olekaan, on teatterikonkareiden läppään helppo solahtaa.

Minulle Akse Pettersonin ohjaama Titanic on esitys näyttelijyydestä, unelmista ja johtajuudesta. Lisäksi siinä on vampyyreja, zombeja ja söpöjä eläinhahmoja, joiden merkitys ei ihan avaudu, mikä ei haittaa minua laisinkaan. Söpöjä eläinhahmoja on aikuisille suunnatuissa esityksissä ihan liian vähän. Enemmän minua kiinnostaa taiteellista lopputyötään tekevien näyttelijöiden ja Svenskanin konkareiden synergia.

Valtavaa teatterilaivaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa Svenskanin faktinen kippari Johan Storgård. Toisenlaiset ovat unelmat ja haaveet nykyisillä maistereilla kuin 90-luvulla valmistuneilla. Siinä missä Storgård perusti kurssikavereineen oman teatterin, haikailevat nämä untuvikot freelancereiksi Tukholmaan.

Vaikka rautaesirippuun piirtyvä käsivarakuvaus särkee päätä (ja jälleen jossain määrin pännii, että joudun katsomaan teatterissa elokuvaa) ja langanpäät tuntuvat olevan välillä hyvinkin kaukana toisistaan, esitys pitää otteessaan. Se ei ole erityisen hauska, tuskin sellaiseksi tarkoitettukaan, huumori on kipeää.

Suomenruotsalainen päänäyttämö myllätään ja perataan auki niin instituutiona kuin rakennuksenakin, kun teakilaiset rynnivät pitkin laivan käytäviä kohti tulevaisuuttaan samalla kun konkariporras tyhjentää mieluummin minibaaria hytissään. Törmäyskurssi on niin sisäinen kuin henkilöiden välinenkin, ehkä metodinenkin. 

Kiusaantuneisuuteen asti viedyt tilanteet ovat tarkkasilmäisesti rakennettuja. Kun Marcus Groth opastaa Dennis Nylundia juurichakran vapauttamisessa tai Anna Hultin murskaa mustasukkaisuuttaan Amanda Nymanin itsetunnon Rosen roolissa, samaan aikaan naurattaa ja hirvittää.

Vaikka myllerrys kohti katastrofia on totaalista, seesteinen loppukuva tuudittaa kuitenkin turvalliseen satamaan. Tai sua kohti herrani.

Harmillisesti viikonlopun toisessa esitysessä, Sara Mellerin ohjaamassa Plastic Bridessä tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi. Tunnustan jälleen position tai ainakin siihen vaikuttaneen asian: kärsin ahtaanpaikankammosta, joka ei ilmene fyysisesti pienissä tiloissa, mutta tungoksessa kyllä. Tälle yleisömäärälle radikaalisti liian pienessä Kapsäkin aulassa, jossa esitys lopulta alkaa, koen melkoista henkilökohtaista ahdistusta. Niinpä lähtökohta katsojana ei ehkä ole paras mahdollinen.

Mutta ei esitys ahdistuksen laskettua myöskään voita puolelleen. Musiikillista taitoa lavalta ei puutu, Heidi Kirves, Emma Salokoski ja (ilman käsiohjelmaa harmillisen nimettömiksi jäävät) Emma Salokoski Voices -kuorolaiset ovat valtavan vakuuttavia laulajia. 

Muilta osin esitys jää minulle ikävästi ilmaan. Kyllä, se kritisoi avioliittoinstituution naista alistavia käytäntöjä ja provosoi kuvastollaan, mutta melkein tekisi mieleni kysyä, että onko tässä lopulta tarjolla jonkinlainen väite? Kaipaan kirkkaampaa ajatusta. 

Kaljapullo kourassa joogaaminen ja sylitanssiva nunna, ovathan ne toki humoristisen emansipoivia kuvia. Kyllä, prinsessa Victorian hääpuhe Ruotsin kansalle on naurettavan siirappinen. Mutta. Kosmisen hääjuhlan uhmakas bilemeininki jää sisäänpäin kääntyneeksi eikä tartu. 

*****

Esitys 16.4.2016

Esitys 17.4.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...