06 joulukuuta, 2015

Ylevä ja ällöttävä lyövät sovussa kättä

"Jumankauta!!! Onko nämä hullut vielä hengissä?!? PAKKO TULLA KATSOON. Onko sarjalippuja?" Kommentti on White Nights -esityksen Facebook-tapahtuman seinältä. Kieltämättä assosioin Race Horse Companyyn itsekin aikamoisen rämäpäisyyden. 

Ryhmän läpimurtoteos Petit Mal vuodelta 2010 osui itselläni juuri siihen saumaan, jossa nykysirkus alkoi ylipäätään muuttua minulle näkyväksi. Ai näinkin voi tehdä? 

Viime kesänä Circus Ruska Festivalilla nähty Motosikai oli puoli tuntia silkkaa äijäilyä, pakettiauton katolta ja katolle pomppimista, seteleiden niittaamista kaverin nahkaan. Mitä nyt kolmekymppiset klopit yleensä tekee. 

White Nights -esitystä varten Suvilahden Kattilahalliin on rakennettu rento lounge, jossa tarjolla on helposti vastaanotettava kabereekimara niin sirkusta kuin sideshowtakin. Ja hodareita - illan alaotsikkona on "Blood, cirkus and junk food". 

Jos juontajana toimii newyorkilainen burleski-MC Bastard Keith ja illan bändi on nimeltään Magnificient Fuckers, niin ihan kauhean totisella asenteella ei kannata olla liikkeellä katsomossakaan. Mutta kuten Bastard Keith toteaa, illan aikana vaihdellaan suvereenisti välillä disgusting - sublime, ällöttävä ja ylevä lyövät kättä. 

Juontojen aiheet pyörivät tukevasti navan alla ja Bastard Keithin yleisön kanssa ronskisti pelaava stand-up toimii loistavasti. (Heppu on muuten kotipuolessaan myös virallinen vihkijä. Niissä häissä voisin minäkin viihtyä.)

Ällöttävästä osastosta vastaavat Princess Tweedle Needle ja Pain Solutionin Håvve Fjell, jotka roikottavat kaikenlaisia asioita erilaisista ruumiinosista sekä leikkivät tulella ja terävillä asioilla. Ihan kammottavaksi ei onneksi mennä, illan tunnelma pysyy kepeällä pikkujoulutasolla. Hyvä niin. 

Sirkuspuoli vakuuttaa odotusten mukaisesti taidollaan, jos kohta jokainen numero ei dramaturgisesti ihan loppuun asti kannakaan. 

Illan avaava Wheel of Death on vaikuttava kapistus ja toimii numerona todella hyvin. Painovoiman ja tasapainon sekä vaaran kanssa pelaaminen riittää ja lopputulos on paitsi sykettä nostattavaa myös kaunista katsottavaa. 

Rauli Kososen trampoliininumero on dramaturgisessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava oodi ihmiskehon mahdollisuuksille. Rauhallinen voice-over toistosta ja kehon automaatiosta yhdistettynä hypnoottiseen liikkeeseen pitää otteessaan.

Nathalie Goodin nuoranumero alkaa perinteisesti (ja myönnän odottelevani jo seuraavaa), mutta sitten tanssijan keho kieltäytyykin yhtäkkiä yhteistyöstä ja putoamisen pelko tuo kiinnostavaa yllättävyyttä.

Rony Hämäläisen cyr-numero on teknisesti taitavaa, mutta ei toimi minulle dramaturgisesti. Ylimielinen yleisösuhde kääntyy itseään vastaan, kun sitä ei viedä riittävän röyhkeäksi. 

Kalle Lehdon jongleeraus jää tässä kokonaisuudessa aika mitäänsanomattomaksi. En toisaalta ole montaa jonkkanumeroa nähnyt, joka saisi minussa väristyksiä aikaan muutenkaan, laji on turhan sisäänpäinkääntynyttä minun makuuni.  

Esiintyjistä Bastard Keithin lisäksi minut hurmaa Odilon Pindat, jota lennätetään pitkin poikin jos jonkinlaisilla lingoilla. Pindatin (Pindat'n?) pikkuinen supersankarihahmo on niin ihastuttavan itseriittoinen ja boylesque, että kaverin paiskomista erilaisilla virityksillä kohti kattoa voisi katsoa pidempäänkin.

Race Horse Companyn White Nights -kokonaisuus tarjoaa siis vähän jokaiselle jotakin ja yhdistää ehdottoman taitavuuden tukevasti poskeen sijoitettuun kieleen. Mikäs sen sopivampaa piristystä pimeään vuodenaikaan?

*****

Race Horse Company: White Nights
Esitys Suvilahden Kattilahallissa 5.12.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...