30 syyskuuta, 2015

Tarina hukkuu tunteen hyökyaaltoihin

Elokuvan ja teatterin vertaaminen toisiinsa on aina vähän kyseenalaista, lajit kun kuitenkin pohjimmiltaan pelaavat ihan eri säännöillä. Lähikuvan tehoa ei suurelta näyttämöltä voi toistaa, mutta katsojan ihon alle pääsemiseen on teatterilla muita keinoja. 

Lars von Trierin Breaking the Waves elokuvana saa minut voimaan sekä henkisesti että fyysisesti pahoin ja samalla tunnustamaan tekijänsä nerokkuuden. Inhoan von Trierin tapaa nöyryyttää poikeuksetta naispuolisia päähenkilöitään, mutta silti hän tekee sen niin hyvin, että en voi olla katsomatta.

Breaking the Waves näytelmänä - Turun ja Espon Kaupunginteattereiden yhteistuotantona - ei herätä minussa juuri mitään. Se on ihan tosi sääli. Aineksia olisi.

Minulle Mikko Koukin ohjaama esitys näyttäytyy melko melodramaattisena rankisteluna, joka ei kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Tarina mielenterveydeltään häilyvästä luonnonlapsimaisesta Bessistä, joka nai ankaran uskonnollisen yhteisön ulkopuolelta tulevan itseään vanhemman miehen ja päätyy tämän vammauduttua uhraamaan itsensä, tulee kerrotuksi sellaisenaan, vailla rohkeasti valittua omaa näkökulmaa. 

En tiedä, mitä juuri tämä esitys kertoo rakkaudesta, mitä kaiken järjen ylittävästä uskosta tai kohtalolle antautumisesta. Kun valtavat tunteet hyökyvät näyttämöltä, jää oma tuntemiseni väliin. 

Bessin ja Janin rakkaus ja fyysinen vetovoima näytelmän alussa näyttäytyy vielä hyvin inhimillisenä, mutta Bessin syyllisyyden täyttämä uhrautuminen miehensä parantumisen puolesta katoaa johonkin epämääräiseen kantaaottamattomuuteen. Siksi Bessin kohtalo tuntuu myös täysin käsittämättömästi perustelemattomalta.

Helmi-Leena Nummelan Bess on kontrolloimattomuudessaan vaarallinen niin itselleen kuin yhteisölleenkin, mutta Koukin päättämättömyys siitä, kenen uhriksi (Janin, kirkon, itsensä) hän lopulta päätyy, turhauttaa. Nummelan raivopäisyys niin Bessin onnen kuin onnettomuudenkin hetkillä on itseään säästämätöntä. Bessiä ei voisikaan kalibroida yleisten normaaliusmittareiden mukaan.

Taneli Mäkelän Jan on elävä ja koskettava, samoin kuin Minna Hämäläisen Dodo, joka ainoana tuo järjen äänen tarinan järjettömyyteen. Muut henkilöt jäävät harmittavasti yhden piirteen karikatyyreiksi.

Niin ennalta-arvattavat musiikkivalinnat kuin kankea lavastuskin yhdessä puhetta jatkuvasti kaiuttavan (ja mikrofoneja rapisuttavan) äänisuunnittelun kanssa luovat pelkkää etäisyyttä. Sanna Malkavaaran projisoinnit sen sijaan herättävät meren henkiin niin sen kauneudessa kuin julmuudessakin.

Luulen, että toistan itseäni ja lujaa, mutta mielestäni rankkaa voi teatterissa tehokkaasti tehdä vain kahdella tavalla: vetäen nupit yhteentoista ja vieden sen niin naturalistiseksi, että se tulee silmille tai häivyttämällä se niin, että rankkuus tapahtuukin katsojan korvien välissä. Minulle rankkuus ei myöskään oikeastaan liity tekoihin vaan tulkintaan.

Minusta tuntuu, että tässä kohtaa karumpi ja rohkeammin teatterillisuudesta riisuttu tulkinta tekisi paremmin oikeutta von Trierin tarinalle. Nyt se hukkuu jonnekin teatterin konventioiden alle.

*****

Espoon kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri: Breaking the Waves
Esitys Espoon kt:n Revontulisalissa 30.9.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...