Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta listaa 140 vuoden ajalta 144 Nummisuutarit-esitystä. Kansallisteatterin uusin versio Aleksis Kiven komediasta taitaa olla minulle neljäs tai viides ja Aku Hirviniemen tulkinta Eskosta peilautuu pyytämättä sellaisiin tyyppeihin kuin Hannu-Pekka Björkman (Lahden kt, 1999) tai Taisto Reimaluoto (Tampereen Teatteri, 2007).
Hyvin Hirviniemi ohjaaja Janne Reinikaisen visiota toteuttaa. Edellisen kerran olen nähnyt hänet 2008, silloinkin Kiveä tulkitsemassa, Mikko Roihan TTT:lle ohjaaman Seitsemän veljeksen Eerona ja tuolloin pistin kovasti odotuksia tulevalle uralle. Hyvä, että taas ennätti näyttämöllekin.
Minua viehättää Hirviniemen laaja ja herkkä skaala, Eskossa on nyanssia ja särmää moneen suuntaan. Lempeä pikkupoika keikahtaa pelottavaksi pukariksi silmänräpäyksessä. Kauhu oman itsen kohtaamisesta on koskettavaa.
Ihan täysillä en kuitenkaan osta Reinikaisen kokonaiskonseptia. Hieman ikävällä tavalla esitys tuo mieleeni muistumia Kalle Holmbergin TTT:ssä vuonna 2001 ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa, jossa myös oli haluttu tehdä isolle näyttämölle vaikuttava spektaakkeli ja kaivaa umpitutun komedian traaginen puoli esiin.
Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus poimii Nummisuutareista omaan ankaraan näkemykseensä sopivan kaaren ja viilaa pois huonommin sopivat osuudet. Näkökulmaa muuttamalla tarina todella tulee luetuksi hyvin ahdistavana ja traagisena. Tynnyrissä kasvanut, yksinkertainen poika pettyy rakkaudessa ja turhautuminen purkautuu väkivaltaisesti. Nummisuutarin Esko kääntyy melkein Kullervoksi.
Reinikainen pelaa jälleen ristiinroolittamalla, mikä toimii joissakin rooleissa toisia paremmin. Inga Björnin Mikko Vilkastus jää kovin mitäänsanomattomaksi hahmoksi, vaikka sukupuolen vaihdos onkin dramaturgisesti hyvin perusteltu.
Maruska Veronan lukkari Sepeteuksen yltiöseksuaalinen saarna luo tulkinnalle viitekehyksen ja lukuohjeen, uskonnon ja ekstaasin yhteyttä korostavat myös Milla Koistisen koreografioimat shaker-henkiset transsiin tanssimiset. Jaana/Kristo- ja Kreeta/Jaakko-pariskunnat Paavo Kääriäisen ja Johannes Holopaisen esittäminä ovat korostetun viehkoja.
Vaikka synkistely onkin ihan kiintoisa lähestymistapa, tuntuu esitys monelta osin kuitenkin liialliselta yrittämiseltä. Painostavat hiljaisuudet eivät lisää jännitettä vaan tuskastuttavat, osoittelevat. Päivänpolttavia aiheita sivutaan - onneksi - varsin kevyesti. Iivarin eroottiset delirium-näyt ovat Simberg- ja Gallen-Kallela-viittauksineen jo melkein hölmöjä.
Varsin ristiriitaiseksi jättää siis tämä Nummisuutarit-versio. Toisaalta arvostan ilman muuta, että ohjaajan oma tinkimätön näkemys lävistää koko teoksen. Mutta toisaalta visio jää kuitenkin jollain tavalla keskeneräiseksi ja kaipaisi vielä kirkastamista ja rönsyjen leikkaamista.
*****
Suomen Kansallisteatteri: Nummisuutarit
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 23.9.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!