30 elokuuta, 2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 4 (the end)

Korvissa kuulokkeet ja kourassa älypuhelin kävelen pitkin Reykjavikin katuja. Ääni luureissa kehottaa minua välillä pohtimaan joitakin omaan elämääni liittyviä asioita, välillä tarkkailemaan ympäristöäni tietyistä näkökulmista. Ajoittain kuulen tunnustuksia, silloin tällöin tekstiviestittelen Edinburgissa olevan toisen osallistujan kanssa. Käynnissä on kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn Landline: Reykjavik to Edinburgh, joka tekee osallistujasta niin teoksen esiintyjän kuin vastaanottajankin.

Koska englanti ei ole ajatuskieleni, menee aivoni välillä solmuun, kun samaan aikaan pitäisi kuunnella runollisia ohjeita ja pallotella sana-assosiaatiota Skotlannin suuntaan. Välillä tehtävänannot myös vievät minut omiin ajatuksiini ja huomaan, että minun on vaikea pysyä hetkessä. Mietin, millainen kokemus olisi pidempänä - tunti tuntuu aika lyhyeltä - ja kaupungissa, jonka tunnen paremmin. 

Tekstiviestien kirjoittaminen vieraalla laitteella ja vieraalla kielellä tuntuu tuskastuttavalta ja työläältä, joten teen sitä mahdollisimman vähän, vain silloin kun siihen erikseen kehotetaan. Onneksi vastapuolikaan ei tunnu kaipaavan enempää kontaktia. Kohtaamme kävelyretken lopussa myös Skypen välityksellä, mutta samaan aikaan kierrosta käynyt toinen pari jatkaa omaa, ilmeisen vilkasta keskusteluaan, joten emme vaihda sanaakaan. Se ei haittaa minua.

Jossakin vaiheessa kierrosta meitä kehotetaan jakamaan kokemus eksyksissä olemisesta, joko konkreettisella tai kuvaannollisella tasolla. Minulle eksyksissä oleminen avautuu - ehkä tämän kokemuksen myötä tai jo aiemmin tietämättäni - ennemminkin mahdollisuutena jollekin uudelle kuin esteenä. Siinä jo itsessään on mielestäni antia yhdelle esitykselle. 


Oman festivaaliohjelmani viimeinen on dokumenttiteatteriesitys Nazanin. Vuonna 2009 Iranista Islantiin poliittisena pakolaisena tullut Nazanin Askari kertoo Marta Nordalin ohjaamana tarinansa, tai ainakin teatteriksi kääntyneen version siitä. Helena Stefánsdóttirin animaatiot keskustelevat dokumentaarisen kuvamateriaalin kanssa taustalla.

Nazanin ei - tietääkseni - ole ammattiesiintyjä, mikä tuo esitykseen oman virityksensä. Hitaasti ja selkeästi artikuloiden kerrottuna tarina muuttuu aika monotoniseksi, vaikka itse asiat, kuten sananvapaus tai naisen asema islamilaisessa diktatuurissa, ovatkin vahvoja tunteita herättäviä. Jollain tavalla esityksen alleviivaava ote puuduttaa minua ja vaikka hitusen yllättävä metateatterillinen lopetus onkin ihan toimiva, ei esityksestä jää käteen paljoakaan.


Mutta festivaal(e)ista kyllä  jää. Kotikutoisesti järjestetty tapahtuma on taiteelliselta sisällöltään kiinnostava ja runsas. Lókalin ja RDF:n yhdessä tuottama kansainvälinen ohjelmisto haistattaa pitkät taiteen rajoille ja kokeilee rohkeasti uusia muotoja, paikalliset teokset taas pelaavat pienin keinoin, vaikka aiheet ovatkin suuria.

Toivon kovasti, että pääsen vielä joskus takaisin, niin festivaalille kuin Reykjavikiinkin.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Adrienne Wong & Dustin Harvey: Landkine: Reykjavík to Edinburgh, esitys 30.8.2015
Marta Nordal: Nazanin, esitys 30.8.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...