11 heinäkuuta, 2015

Hei, mitä jos opeteltaisiin käyttäytymään?

Esimerkki 1. Maaseudun tulevaisuus -esityksessä Kansallisteatterin päänäyttämöllä osa kohtauksista tapahtuu näyttämön etuosaan nousevassa "kryptassa". Etummaisilla riveillä istuvat ovat todella lähellä näyttelijöitä. Viistosti edessäni istuva katsoja ottaa puhelimellaan kuvia kohtauksesta.

Esimerkki 2. Einsteinin rikos -esityksessä Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä vieressäni oleva katsoja pitää polvellaan pientä äänitallenninta koko esityksen ajan.

Esimerkki 3. 1984 -esityksessä Svenska Teaternin Amos-näyttämöllä edessäni istuva katsoja selailee puhelimellaan Facebookia lähes koko esityksen ajan. Hän pitää puhelinta muka piilossa kassinsa alla, mutta valo hohkaa vähän väliä joka suuntaan siitä huolimatta. 

Esimerkki 4. Tero Saarinen Companyn Morphed -esityksessä jälleen siellä Kansallisteatterissa vieressäni istuva katsoja somettaa ensimmäisen puoli tuntia, kyllästyy sitten lopullisesti ja päättää poistua keskeltä riviä, nostattaen muut katsojat tieltään. Hän ei kuitenkaan jostain syystä osaa avata salin ovea, joten hän kokeilee toista, joka ei myöskään avaudu. Niinpä hän jää lopulta loppuesityksen ajaksi seisomaan ovensuuhun, tietenkin valaisten itsensä puhelimellaan.

Esimerkki 5. Suomenlinnan kesäteatterin/Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa -esityksessä muutaman rivin takanani istuva katsoja ottaa valokuvia koko esityksen toisen näytöksen ajan. Hänen puhelimessaan ovat päällä niin salama kuin kameran äänetkin.

Viides esimerkki on kesältä 2014, muut keväältä 2015 helsinkiläisten teattereiden katsomoista. (Numero 2 saattaa toki olla teatterilta erikseen luvan saanut radiotoimittaja, koska itsekin olin medialipulla liikkeellä ja usein lehdistö laitetaan samalle riville istumaan. Jos näin oli, sori.) 

Näiden avoimesti puhelimiaan ja niiden tallennusmahdollisuuksia härskisti hyödyntävien kanssakatsojien lisäksi on kevään mittaan ollut lukemattomia esityksiä, joissa puhelimet soivat, piippaavat tai surisevat kesken kaiken. Värinähälytys on ihan surkea vaihtoehto äänettömälle. 

Matkapuhelimia on ollut olemassa jo yli 35 vuotta ja valtavirtaakin ne ovat olleet jo 20 vuotta. Suomessa puhelimia on vielä erityisen paljon, mutta edelleenkään niiden kanssa ei osata toimia. Älypuhelimet luovat lisäksi illuusiota, että tavoitettavissa on oltava paitsi soitoin ja tekstiviestein, myös sähköpostin, sosiaalisen median ja pikaviestinten kautta 24/7. 

Suurin osa teatterikatsojista lienee paikalla vapaaehtoisesti, tarkoituksenaan keskittyä ajallisesti rajalliseen esittävän taiteen teokseen. Harvalla myöskään lienee sellainen tilanne, että sen parin tunnin, jonka keskimääräinen teatteriesitys kestää, aikana olisi ehdottoman pakko olla tavoitettavissa (no, varmasti jollakulla presidentillä tai vastaavalla voi olla, muilla todennäköisesti ei).

Puhelinten sulkemisesta, äänettömälle tai lentotilaan laittamisesta muistutetaan joka paikassa. Samoin tekijänoikeuksia rikkova tallentaminen on ääneen kielletty ja se myös lukee useissa pääsylipuissa ja käsiohjelmissa. On siis vaikea uskoa, että kyseessä olisi tietämättömyys. Puhelinten äänettömäksi tai lentotilaan laittaminen ei myöskään liene teknisesti kohtuuttoman hankalaa minkäänlaisille nakkisormille. 

Mikä siinä siis on niin vaikeaa?

Niin, esimerkki 6. WHS-ryhmän Lähtö -esityksessä Savoy-teatterissa Cirko-festivaalilla selkäni takana istuva katsoja, paitsi kommentoi jatkuvasti ääneen vieruskaverilleen hiljaista esitystä, kaivelee kassistaan käsivoidetuubin, jonka korkin avaamisesta, voiteen truuttaamisesta ja sen käsiin rivakasti hieromisesta tulee paitsi ääntä, myös voimakas tuoksu.

En oikein osaa keksiä tälle muuta syytä kuin pohjattoman itsekeskeisyyden. Minun ei tarvitse noudattaa sääntöjä. Minun pitää poimia todiste paikallaolosta välittämättä siitä, aiheutanko salamavalollani ehkä vaaratilanteen esiintyjälle. Minun pitää jakaa se väittömästi sosiaaliseen mediaan. Ja jos minua ei oikeastaan kiinnostakaan, ei ole väliä sillä, häiritseekö somettamiseni (tai minimanikyyriini) muita katsojia.

Mutta toisaalta. On ihmisiä, jotka tekevät taidetta työkseen. Pistävät siihen lukemattomien tuntien työpanoksensa, rahoittajien (usein omiaankin) resursseja, verovaroja, lipputuloja. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat maksaneet lipuistaan, ehkä säästäneetkin niitä varten, hommanneet lastenvahdin ja odottaneet, että näkevät juuri sen taideteoksen, jonka edellämainitut ovat heitä varten tehneet. 

Toki tavallaan minua kiehtoo myös hardcore-perinteinen katsomiskulttuuri. Tiedättekö: sellainen, jossa esitys on vain taustamelua sosiaaliselle toiminnalle, vähän niin kuin Shakespearen aikaan. Kaivetaan kassista grillattu kana ja olutta, vaihdetaan kuulumiset naapurien kanssa, heitellään roskat kohti esiintyjiä, jos ei niistä tykätä. Suoraa palautetta.

Ehkä kuitenkin voitaisiin koettaa kunnioittaa niin niitä tekijöitä kuin muita katsojiakin. Edes sen hetken verran. Ei mulla oikeastaan muuta.

Peace.



Tai onpas: 

Vielä yksi anekdootti, Suomenlinnan kesäteatterista sekin. Ennen Q-teatterin ja Viiruksen Kolme muskettisoturia -esityksen alkua muurin harjalta kerrotaan olennaiset: missä on wc ja mistä saa makkaraa väliajalla. Lopuksi joku muskettisotureista toteaa painokkaasti: "ja hirttotuomion uhalla kännykät pidetään sitten kiinni!". 

Kesken vauhdikkaan miekkailukohtauksen soi puhelin (mielessäni kuulen tämän tietenkin vielä Säkkijärven polkkana tai Nokiatunena, saattoi se olla joku muukin). Tuntuu kuin jokainen katsoja kääntyisi kohti soittoäänen lähdettä, sitten kohti näyttämöä, odottaen edes jonkinlaista reaktiota sieltä. Ei sitä tule. 

Ketään syyllistämättä mietin, että entäs jos jo tuolloin 1998 olisi otettu kollektiiviseksi periaatteeksi, että puhelimen soidessa lopetetaan koko toiminta näyttämöllä ja jatketaan vasta, kun häiriö on ohi. Saatettaisiinko katsomossa vuonna 2015 jo osatakin käyttäytyä. Ehkä?

(Tämän postauksen kirvoitti uutinen Broadwaylta. Myös tämä urpo vaikutti asiaan.)

3 kommenttia:

Talle / Teatterikärpänen kirjoitti...

Aamen!

Ana kirjoitti...

Se on just tää minä-minä-minä -asenne. Olen haukkunut sitä eri suunnista blogissani varmaan jo sata vuotta. Kun on vaan toisten huomioonottaminen niin kovin vaikeeta ihmiselle.

Katri kirjoitti...

Aika usein oon ollut blogaustesi kanssa samaa mieltä minäkin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...