99 ilmapalloa (ja kellä ei lähtenyt Nena soimaan päässä, nostakoon kätensä hep!), Circus Maximuksen esitys sodan alkamisesta Kulosaaren kartanossa sujahtaa siihen lajityyppiin, jossa en voi ollenkaan päteä, että "tää on tosi mielenkiintoisessa dialogissa z:n vuonna 2002 Berliinin biennalessa esittämän performanssin y kanssa". Onneksi ei tarvitsekaan, omassa blogissa voin olla just niin ummikko, kuin suinkin ilkeän.
Emilia Kokon ja Tuire Tuomiston konseptoimalle esitykselle on tosin annettu lukuohje: esitys rinnastaa riidan ja sodan alkupisteet. Näkökulma ohjaa tarkastelemaan esityksen kuvia tietyllä tavalla. Kuviksi tämä minulla taittuukin, ei draamaksi vaan kuvataiteeksi.
Kokko ja Tuomisto pysyvät itse pitkälti taustapiruina, heilutellen erilaisia ansalankaviritelmiä ja luoden ääniä kuvien ulkopuolella. Äänessä ja kuvassa on pääasiassa sotilaallisen hovimestarin roolissa yleisöä pitkin kartanon huoneita johdattava Sonny Kylä-Liuhala. Ja lisäksi on paljon liikkuvia esineitä, kotikutoisen oloisia virityksiä.
Jo ensimmäinen kuva kartanon pihalla virittää. Omatekoisen kanuunan paukahdusta saadaan odottaa piinallisen kauan. Kun se lopulta tapahtuu, tussahtaa piipusta valkoisia hansikkaita. Minua naurattaa vähän ilkeästi, assosiaationi on valkokäsineisten animaatiohahmojen joukkotuhonta.
Kartanon juhlasalissa istumme pöytään, joka on kuin vinksahtaneen sodanjohdon taktisen palaverin jäljiltä. Pöydällä on rikkoontuneita laseja ja kahvikuppeja, rintamalinjoja on ommeltu parsinneuloilla. Esiin nousee rynnäkkökivääri, joka lankojen varassa killuessaan voi osoittaa ketä tahansa meistä.
Muutama huone ei minua isommin värisyttele, mutta sitten avautuu kaapista kuva: nainen, joka pelkää jotakin, ehkä sitä sotaa, ehkä tulevaa riitaa, niin että kahvikuppi tassilla tärisee. Ei juuri muuta, niin kauan, että kuppi putoaa ja menee rikki. Kauhean yksinkertaista, kauhean pysäyttävää.
Sitten meidät ohjataan huoneeseen, jossa jättikokoiset shakkinappulat törmäilevät toisiinsa ilman pelaajia. Sota jatkuu, vaikka osapuolet ovat aikaa sitten kadonneet. Kuva on koomisuudessaan lohduton. Onko voittajia, jos häviäjätkin ovat kadonneet?
Sodan absurdi luonne ja esitys saa omintakeisen kliimaksin, kun seuraamme ikkunasta kirkasväriseen papukaijapukuun ja kultaiseen kokovartalohaalariin pukeutuneiden hahmojen showpainia katkeraan loppuun saakka. Naurattaa, mutta samalla mietityttää aika paljon.
Esitys on konseptissaan kirkas ja toteutukseltaan mielenkiintoinen. Katsojansa se haastaa, mutta tekee sen pääasiassa viiston huumorin keinoin. Minua sen lähestymistapa ahdistavaan aiheeseensa viehättää aika lailla.
*****
Circus Maximus: 99 ilmapalloa - esitys sodan alkamisesta
Esitys 11.4.2015
Emilia Kokon ja Tuire Tuomiston konseptoimalle esitykselle on tosin annettu lukuohje: esitys rinnastaa riidan ja sodan alkupisteet. Näkökulma ohjaa tarkastelemaan esityksen kuvia tietyllä tavalla. Kuviksi tämä minulla taittuukin, ei draamaksi vaan kuvataiteeksi.
Kokko ja Tuomisto pysyvät itse pitkälti taustapiruina, heilutellen erilaisia ansalankaviritelmiä ja luoden ääniä kuvien ulkopuolella. Äänessä ja kuvassa on pääasiassa sotilaallisen hovimestarin roolissa yleisöä pitkin kartanon huoneita johdattava Sonny Kylä-Liuhala. Ja lisäksi on paljon liikkuvia esineitä, kotikutoisen oloisia virityksiä.
Jo ensimmäinen kuva kartanon pihalla virittää. Omatekoisen kanuunan paukahdusta saadaan odottaa piinallisen kauan. Kun se lopulta tapahtuu, tussahtaa piipusta valkoisia hansikkaita. Minua naurattaa vähän ilkeästi, assosiaationi on valkokäsineisten animaatiohahmojen joukkotuhonta.
Kartanon juhlasalissa istumme pöytään, joka on kuin vinksahtaneen sodanjohdon taktisen palaverin jäljiltä. Pöydällä on rikkoontuneita laseja ja kahvikuppeja, rintamalinjoja on ommeltu parsinneuloilla. Esiin nousee rynnäkkökivääri, joka lankojen varassa killuessaan voi osoittaa ketä tahansa meistä.
Muutama huone ei minua isommin värisyttele, mutta sitten avautuu kaapista kuva: nainen, joka pelkää jotakin, ehkä sitä sotaa, ehkä tulevaa riitaa, niin että kahvikuppi tassilla tärisee. Ei juuri muuta, niin kauan, että kuppi putoaa ja menee rikki. Kauhean yksinkertaista, kauhean pysäyttävää.
Sitten meidät ohjataan huoneeseen, jossa jättikokoiset shakkinappulat törmäilevät toisiinsa ilman pelaajia. Sota jatkuu, vaikka osapuolet ovat aikaa sitten kadonneet. Kuva on koomisuudessaan lohduton. Onko voittajia, jos häviäjätkin ovat kadonneet?
Sodan absurdi luonne ja esitys saa omintakeisen kliimaksin, kun seuraamme ikkunasta kirkasväriseen papukaijapukuun ja kultaiseen kokovartalohaalariin pukeutuneiden hahmojen showpainia katkeraan loppuun saakka. Naurattaa, mutta samalla mietityttää aika paljon.
Esitys on konseptissaan kirkas ja toteutukseltaan mielenkiintoinen. Katsojansa se haastaa, mutta tekee sen pääasiassa viiston huumorin keinoin. Minua sen lähestymistapa ahdistavaan aiheeseensa viehättää aika lailla.
*****
Circus Maximus: 99 ilmapalloa - esitys sodan alkamisesta
Esitys 11.4.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!