30 huhtikuuta, 2015

Äh, tuo haastava nykytaide

Kansainvälisen tanssin päivänä Zodiakissa nähtiin kaksi ensi-iltaa, Liisa Pentin WDMSNLCA  - Why Does My Sister Not Like Contemporary Art? ja Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute. 

Liisa Pentin WDMSNLCA pohjaa siihen ihmetykseen, miksi moni älykäs ja huumorintajuinen ihminen vieroksuu nykytaidetta, ja mikä siitä tekee niin vastenmielistä. Riikka Theresa Innasen kanssa Pentti purkaa aihetta vallan hilpeästi ja tehokkaan itseironisesti. 

Esitys on hassu demonstraatio, kiihkeä luento ja monisyinen debatti. Jos tämän teoksen olisi tehnyt yhtään vähemmillä kilometreillä varustettu taiteilija, se olisi rienausta, mutta Pentillä ja Innasella on pohjaa, mistä ponnistaa.

Näyttämön takaseinästä voi erottaa Gustave Courbet'n Origin du Monde -maalauksen ja Marcel Duchampsin Fountain -teoksen. Innasen ja Pentin nonsensekielisen keskustelun seassa vilahtelee nykytaiteen, -musiikin ja tanssin keskeisiä nimiä. 

Kohta jo siteerataan Kantia ja paneudutaan transendenssin käsitteeseen. Ja kun oikein tosissaan ollaan, tulee naamaan kiinnittää maalarinteipillä mahdollisimman törkeä tee-se-ite-parta. 

Tanssi puolestaan on tarkoituksellisen holtitonta, kliseistä ja banaalia. Tanssahtelua, kantrijorausta, kierimistä. Ja toki pakollinen yleisön osallistamisosio. Kaikessa tässä kökössä piilee kuitenkin jotain kauneutta. 

Aivan koko mittaansa WDMSNLCA ei minua kuitenkaan jaksa pitää hyppysissään, enkä välttämättä ole tämän esityksen jälkeen hullua hurskaampi siitä, miksi nykytaide on niin vaikeaa ottaa vastaan. Ehkä esityksen myötä saan kuitenkin jonkinlaisen luvan sille, että kaikkea ei tarvitsekaan "ottaa haltuun". 

Sitten illan toiseen ensi-iltaan, jossa tuo edellämainittu haltuunottamattomuus toteutui puhtaimmillaan. En tiedä, oliko Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute-teokselle eduksi vai haitaksi olla samassa illassa Pentin teoksen kanssa. 

Tekijät ovat pohtineet musiikin ja tanssin suhdetta sekä erityisesti musiikin kuuntelemisen aiheuttamia kehollisia muutoksia. Pieni pätkä kuullaan Claude Debussyn huiluteosta Syrinx, mutta pääosassa on Heidi Soidinsalon elektroninen ääniteos Flute.

Teoksessa nähdään erittäin hidasta, lähes huomaamatonta liikettä. Ahti liikkuu eteenpäin kuin mittarimatona, näyttämön takaosassa makaavan Tiitan liikettä ei melkein huomaa lainkaan. Kun tanssi tarjoaa kovin vähän, koregrafiaa kiinnostavammaksi minulle nousevatkin tila ja ääni.

Salissa ei ole valoja, vaan valo tulee ikkunoista ja vähenee sitä mukaa, kun ilta ulkona pimenee. Ulkomaailman äänet sulautuvat sattumanvaraisiksi osiksi Soidinsalon äänimaailmaa, ohi ajavien autojen valot luovat varjoja seinille.

Avoin ikkuna myös houkuttaa, pari nuorta kundia kurkistelee sisälle, joku tulee puhumaan puhelimeensa muka suojaisaan paikkaan, eikä tajua, että herättää juuri katsomollisen huomion.

Äänimaailma ja liike ovat samaa loputtomiin venyvää kuminauhaa, joka vain pitenee molemmista päistään, eikä katkea millään. Vajoan tietynlaiseen turtuneisuuden ja tylsyyden tilaan, jossa aika pysähtyy.

Flute on omalla tavallaan ihan kiinnostavakin kokonaisuus, mutta jotenkin Pentin teoksen jälkeen nähtynä tämä tuntuu ihan hirveän totiselta, tosikkomaiseltakin. Kontekstin voima on valtava.

*****

Liisa Pentti: WDMSNLCA – Why Does My Sister Not Like Contemporary Art?
Masi Tiitta, Hanna Ahti: Flute
Ensi-illat Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 29.4.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...