11 maaliskuuta, 2015

Sirkustehtaan hienosti hiottu täsmätuote toimii

En muista, oliko Quidam ensimmäinen televisiosta näkemäni Cirque du Soleilin teos, mutta se on ensimmäinen, jonka todella muistan. Sittemmin joulunseutuun on tullut tuutista nähtyä useampiakin teoksia, yksi (sirkusmielessä pettymyksen tuottanut Michael Jackson -esitys parin vuoden takaa) livenäkin. 

Kun joulupukki toi lipun Quidamin Helsingin esitykseen, niin olihan se aika hienoa. Esitystä katsomaan mennessä vähän jännittikin, että onko se nyt sitten yhtä vaikuttava kuin melkein 20 vuotta sitten. Ihan täysin sama teos se ei ole, alkuperäinen telttaversio on muokattu areenoille paremmin sopivaksi ja muutama numero on pudonnut pois tai vaihtunut.

Cirque du Soleilin teokset ovat rakenteeltaan varsin perinteistä sirkusta, jossa virtuoottiset sirkusnumerot seuraavat toisiaan. On akrobaatteja, jonglöörejä, väliin keventäviä klovneja jne. Se, mikä tekee esityksistä poikkeuksellisia, on kaikki muu: omaperäinen visuaalisuus, nonsensekielinen musiikki, tanssi ja mystiikkaa uhkuva kehyskertomus, joka Quidamissa on vielä jollain tapaa poimittavissa. 

Keskushenkilö, laulajan esittämä Zoë-tyttönen ei saa huomiota toisistaan etääntyneiltä vanhemmilta. Päätön herrasmies, Quidam, kolkuttaa ovelle ja johdattaa tytön sadunomaiseen maailmaan. Vanhemmatkin sinne sujahtavat ja löytävät lopulta myös toisensa sekä Zoën kaipaaman perheidyllin.

Minulle Quidamin maailma välittyy ajoittain varsin ahdistavana. Tunnelma on söpön satumaan sijasta ennemminkin kuin jossain alisessa maailmassa, erilaiset hahmot vaeltelevat areenalla kuin lopullista paikkaansa etsivät henget. Valkoisiin haalareihin puetut kasvottomat kuorolaiset assosioituvat minulla ydinvoimalaonnettomuuteen tai johonkin kamalaan epidemiaan. Se on aika kiinnostavaa ja tuo jännää kontrastia ja jännitettä toisen keskeisen hahmon, klovnin, kujeiluun. 

Myös sirkusnumeroista minua selvästikin viehättävät tunnelmaltaan synkemmät. Erityisesti raivokkaat ilma-akrobatianumerot kankaalla ja köysillä sekä 15 hengen akrobatia- ja pyramidinumero aiheuttavat juuri sellaista hengityksen pidättämistä ja kylmiä väreitä, mitä sirkuksesta haen.

Esityksen huikein numero on minulle kuitenkin käsittämätön tasapainoakrobatia-duetto, joka ainoana jäi aikanaan televisiosta mieleen kummittelemaan. Kaksi kehoa tuntuu siinä kuin sulautuvan toisiinsa ja hitaasti painopisteen muuttuessa pysyvän kuin toisiinsa kytkettyinä. Itkettävän ihana ja dramaattinen hetki.

Välillä areenalla on liikaakin jengiä, mikä hajottaa huomiota, mutta onhan tämä nyt kiistatta ihan hirmuisen taitavasti tehtyä viihdettä. 

Sivuhuomiona muuten: jos valtavan viihdetehtaan loppuunsa hiottu ja tuotteistettu sirkus nikottaa, voi omatuntoa helpottaa tieto, että ei-ihan-pienestä liikevoitosta lohkaistaan siivu myös sosiaaliselle sirkukselle ja erilaisille kestävän kehityksen projekteille.

Jo vain. Kyllä kannatti tämä nostalgiatrippi.


*****

Cirque du Soleil: Quidam
Esitys 11.3.2015


*****

Sitten loppuun ihan pieni ihmetys. Esitystä oli katsomassa tosi paljon aika pieniäkin lapsia. Lähelläni ollut sylivauva alkoi kuulosuojaimista huolimatta itkeä noin viidessä minuutissa esityksen alusta. Lopun esitystä vanhemmat sitten (toisiinsa nähden toki reilusti) vuorottelivat niin, että toinen oli ulkona vauvan kanssa ja toinen sisällä isomman lapsen kanssa. Vaan tulivatkohan ollenkaan ajatelleeksi, että siinä rampatessaan häiritsivät jatkuvasti saman rivin muita katsojia? 

Pieni vauva kun ei esityksestä varmastikaan juuri mitään tajunnut ja kovat äänet ja kirkkaat valot todennäköisesti vaan pelottivat, niin en oikein ymmärrä, että miksi hän siellä oli. No jaa, en tietenkään tiedä tuntemattomien ihmisten tilanteita, mutta ihan jokainen esitys ei välttämättä ole sovelias ihan pienille.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...