17 maaliskuuta, 2015

Hulluksihan tässä menossa tulee

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän työelämän huonontumistrilogian näin aikanaan Tampereen Teatterin versioina. Kaksi jälkimmäistä osaa - Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua - eivät minua erityisemmin sytyttäneet, mutta sen sijaan innostuin kyllä sarjan ensimmäisestä eli Päällystakista, joka samannimiseen Gogolin novelliin vapaasti pohjasi. 

Päällystakki oli ensimmäinen osa myös Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jota Mielipuolen päiväkirja nyt sitten jatkaa. Samaa konseptiahan tässä toistetaan: on Gogolin surrealistinen novelli - tai itseasiassa kaksi, kun Nenäkin on mukana - ja päällekirjoitettu yhteiskunnallinen satiiri, joka kommentoi nykypäivän tehokkuuskeskeistä maailmankuvaa. 

Jäähdytysjärjestelmäfirman laskenta-apulainen, excel-osaaja Putkonen roikkuu omasta mielestään ylennyksessä kiinni, mutta tosiasiassa firma muuttaa organisaatiomalliaan niin usein, että Putkosen pestin merkitys vain pienenee ja lopulta katoaa kokonaan.

Gogolin Poprishinin mielen hajoamisen ensimerkkejä ovat toisilleen puhuvat koirat, Putkosen toimistossa juoruja levittävät konttorikoneet. Espanjan kruunun havittelun sijasta Putkonen alkaa lopulta kuvitella itsensä ei enempää tai vähempää kuin Microsoftin johtoon.

Kiinnostavinta antia ovat omille teilleen lähteneen Putkosen tukan seikkailut. Ilman tukkaansa Putkosella ei ole persoonaa, tahtoa tai toivoa, tukka taas on niin korkealla itsetunnolla varustettu ja karismaattinen, että se nappaa Putkosen haave-elämän, työpaikan ja naisenkin.

Esityksen keskeinen ongelma on, että Vesa Vierikon esittämä Putkonen on alusta pitäen jo niin kummallinen, klovnimainen hahmo, ettei hänen hulluksi tulemisensa oikeastaan näy missään. Putkonen on silkkaa pintaa, taitavasti esitettyä toki, mutta kun sisäinen maailma jää piiloon, on häntä kohtaan aika vaikea tuntea empatiaa. Kuin tervassa tarpovan, tahmeanhitaan hahmon myötä koko esitys tuntuu olevan yhtä pitkää taikinan venytystä. 

Robin Svartströmin, Minna Suurosen ja Taisto Oksasen esittämistä kymmenistä sivuhenkilöistä löytyy herkullisiakin, etunenässä Svartströmin Kitukasvuinen vasemmistolainen, joka kipeän osuvasti vertaa nykymenoa Kelju K. Kojoottiin: hyvin menee tasan niin kauan, kun et tajua maan kadonneen jalkojen alta. Hullujahan tässä ollaan kollektiivisesti, kun ote todellisuudesta katoaa teknologian alle ja korporaatiot käyttävät korkeinta valtaa. Joka puolella vaan siiloudutaan.

Livevideon käyttö teatterissa on minulle harvoin kiinnostavaa. En ihan ymmärrä, että mitä lisäarvoa tuo käsivarakameralla kuvattu, ääniteknisesti epäsynkassa oleva (tokin siten ilmaistaan, että liveä on) lähikuva. Pätkät voisi ihan yhtä hyvin vetäistä nauhalle, saisivat tekijätkin enemmän kahvipausseja. En myöskään jaksa teatterissa muutamaa minuuttia pidempään kerrallaan tuijottaa pelkkää ruutua tai valkokangasta, vaan mielenkiintoni herpaantuu aika pian. 

Toinen etäännyttävä elementti esityksessä on tekstinä projisoitu kerronta. Kerran jos toisenkin huomaan, että kas, tuolla onkin taas jotain tekstiä, mutta kun haluaisin katsoa noita näyttelijöitä ennemmin. Tympäisee oikein, kun novellin runollisen surulliset loppusanat - mielipuolen viimeiset ajatukset - latteasti ladotaan valkokankaalle mielisairaalan asukkaiden laulellessa Totoa. Siis. Totoa.

Seuralaisen kanssa todettiin, että esitys toimii kyllä niin, että se kehottaa kohti venäläisiä klassikkoja, mutta itsenään oikein ei. Itsekin googlasin novellin heti kotiin päästyäni. Kiitos Gutenberg-projektin, englanniksi sen voi lukea tästä, Nenän puolestaan tästä.

*****

Esitys 17.3.2015

1 kommentti:

hikkaj kirjoitti...

Kritiikin Uutiset 1/2015
pohjalta
oma tartuntapintani Hämeenlinnan teatterin Onnennumeroihin:

http://hikkaj.blogspot.fi/2015/03/kuollut-ja-kuopattu-virkoaa-toviksi.html

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...