21 maaliskuuta, 2015

Erilainen eläinten vallankumous

Leea ja Klaus Klemolan Maaseudun tulevaisuus Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä on melkoinen paketti, mutta enpä muuta odottanutkaan. Tampereella Kokkola-trilogian ja Kuopion Jessika-näytelmät nähneenä on tyylilaji tiedossa, joten en (enää) osaa järkyttyä oikein mistään, vaikka ollaankin kansallisella päänäyttämöllä. Miksei sinne sopisi tällainenkin suomalaisuus? 

Jokin apokalypsi on tapahtunut, mutta sen tarkemmin sitä ei määritellä. Vinkkejä asiasta annetaan niukasti, mikä on omiaan ruokkimaan mielikuvitusta. Mutta ruoka ja villalanka on joka tapauksessa loppumassa, eikä uutta tuotantoa ole tulossa, omillaan olisi pärjättävä.

Risteilymuusikon uran lampuriksi vaihtanut Maksimi (Klaus Klemola) kokee ongelmia jo alussa: yhdestä puoliksi palaneesta ja alkoholisoituneesta Hattara-uuhesta (Sari Puumalainen) ei oikein katraaksi ole. Toisaalta yleinen teurastuskieltokin hankaloittaa lihakarjan pitoa.

Sen paremmin ei mene naapureillakaan: Petrin (Heikki Pitkänen) eläimet ovat menneet lakkoon, eikä luottamusmiesvuohi Malviinan (Mari Turunen) sovitteluponnisteluista ole apua. Läänintaiteilija Timo (Olli Ikonen) on puolestaan ajautunut väkivaltaiseen työparisuhteeseen suomenhevonen MyDream Diablon (Ville Haapasalo) kanssa.

Sitten on koiria, hevosia (eläviä ja kuolleita) ja vaikka sun mitä tyyppejä. Tämän vaihtoehtotulevaisuuden suunta on selvä: ihmisten aika alkaa olla ohi ja eläimet nousevat. Ehkä sen vuoksi eläinhahmot ovat myös huomattavasti kiinnostavampia kuin ihmiset. Toki se, että he ovat eläimiä on jo itsessään aika vänkää, mutta ihmishahmot ovat myös kyllä aika yksioikoisia.

Dramaturgisesti esitys on Klemolaksi kohtalaisen lineaarinen, vaikka runsashan ja rönsyävähän se maailma on sisäsyntyisesti ja siitä toki myös nautin.  Tarina ei ole kovin kummoinen, mutta ei se oikeastaan ole Klemoloiden teoksissa koskaan se pääjuttu, tärkeämpiä ovat kuitenkin aina nämä erikoiset henkilöt ja heidän luomansa yhteisö sekä tämän yhteisön toisiinsa törmäilyn tuloksena tulevat oivallukset elämästä. 

Jonkin verran rakkaita olisi saanut punakynällä kyllä seivästää ihan esityksen sujuvuuden vuoksi, mutta kieli on ihan yhtä timmiä ja riemastuttavaa kuin aina ennenkin ja surrealistiset mielikuvat hykerryttävät, jos kohta hirvittävät samaan aikaan. 

Toisaalta kaikki karmea, mikä tapahtuu, tapahtuu luonnonlakeja noudattaen. Ja sitten toisaalta: tämä on maailma, jossa henkilöllä voi oikeasti olla ongelmana se, että terveyskeskusbisneksen pyörittäminen kuolleen hevosen kanssa on haastavaa. Aika paljon huudetaan yhteen ääneen

Vaikka kärsivät päähenkilöt ovatkin miehiä, näytelmää vievät naaraat.  Mari Turunen on Malviina-vuohena aivan ihana. Lajien väliselle rakkaudelle ei vielä ole oikea aika ja vahvuuteen itsensä vyöttänyt Malviina hyväksyy sen. 

Äidillisiä tunteitaan Malviina suuntaakin oman kilin sijasta kuolemaa kaipaavan Hattaran eheyttämiseksi. Laumaeläimenä kun ei lammas pitkään yksin pärjää. Sari Puumalaisen Hattara on kaikessa irvokkuudessaankin riipaiseva.  

Harvoin muuten käsiohjelmasta saa ihan oikeasti lisäarvoa, mutta tämän esityksen kohdalla kyllä. Henkilöesittelyjen lisäksi laaja sanasto avaa teemoja, toki myös naurattaakin lisää. Sieltä poimin tämän itselleni olennaisimman:

"Kristinusko:
Melko uusi uskomusjärjestelmä, joka syrjäytti eläimet ihmistä väkevämpinä olentoina. Sijoitti Jumalan ihmisen yläpuolelle ja eläimet ihmisen alapuolelle ja täten jätti ihmisen yksin vailla todellista yhteyttä kumpaankaan."

Pyhyys, sen rienaus ja sen kaipuu on vahvasti läsnä, eikä pelkästään Erkki Saaraisen lavastaman jylhän ja rapistuneen kirkon seinissä.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Maaseudun tulevaisuus
Esitys 21.3.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...