28 helmikuuta, 2015

Se tuoreempi Vanja (eli osa 2)

Juu. Paavo Westerberg teki sitten osaltani Vanja-enolle sen, minkä Kristian Smeds Lokille (täh, mitä se horisee? No, tsekkaa osa 1). Tämä tulkinta onnistuu korostamaan näytelmästä ne teemat, jotka minua henkilökohtaisesti puhuttelevat ja siten tuomaan aiemmin melko etäiseltä tuntuneen teoksen lähelle ihan uudella tavalla.

Olen oikein iloinen, että Helsingin Vanjat tuli nähtyä juuri tässä järjestyksessä. HKT:n museoteatteriesitys toimi hyvänä muistinvirkistäjänä ja Kansallisteatterin versio oli sitten se moderni variaatio. Sanon museoteatteri, enkä sillä niinkään arvota vaan kuvailen, olihan toki siinäkin runsaasti hyvää, jos kohta paljon tunkkaistakin. Kokonaisuutena Kansallisteatterin esitys kosketti minua kuitenkin huomattavasti enemmän. Tai siis että oikein kosketti. Oli myös ihan sopiva sattuma, että peruututuksen vuoksi esitysten väli venähti parista viikosta kuukauteen. Ehti hengittää.

On kauhean epäreilua tehdä yksittäisten ominaisuuksien vertailua, kun kyseessä on kuitenkin kaksi itsenäistä teosta, joiden osa-alueet eivät ole keskenään vaihdettavissa. Mutta ei voi mitään, väkisinkin sitä vertaa.

Siinä missä HKT:llä henkilöt ovat tylsiintyneitä, tympääntyneitä ja velttoja, tavallaan jo alun alkaenkin luovuttaneita, ovat Kansiksen tyypit ahdistuneita omasta tilastaan ja yrittävät edes näennäisesti tehdä asialle jotakin. Eivät he siinä onnistu yhtään sen paremmin, mutta jotakin kipinää sentään vielä löytyy. Kun tuntuu siltä, että elämä on mennyt ohi, he tarrautuvat pieniinkin elonmurusiin, jotta kaikki ei olisi ollut turhaa. Näyttelijäntyötä on nautinto seurata, koko kaarti soi samassa sävellajissa.

Krista Kososen kohdalla on mahdotonta olla tekemättä vertailua myös Zholdakin Jelenaan, joka minulle välittyi yksinomaan miehisen katseen kautta ja esineeseen verrattavana. Nyt Jelena on kipeän onneton, raastavan yksinäinen ja syvästi tunteva. Hänessä on vastusta näytelmän miehille, jotka kaikki haluavat hänestä jotakin, mitä hän ei pysty tai suostu antamaan. 

Tentin opiskeluaikanani Tšehovin nelikon ja tentaattori asetti kysymykseksi jotakin siihen suuntaan kuin "kuvaile Tšehovin näytelmien voittajatyyppejä". Mielestäni niitä ei ollut yhden yhtä, mutta Sonjan lasken ainakin jossain määrin, jos nyt ei suoranaiseksi voittajaksi, niin ei-uhriksi. Hän ei jää kuraan makaamaan ja lamaannu kohtalostaan, vaan katsoo suoraan eteenpäin, vaikka sattuu.

Vanja sen sijaan on alistunut ja pystyyn kuollut. Ehkä tästä syystä olen aina ajatellut näytelmän ennemminkin Sonjan (ja toisaalta Astrovin) kuin Vanjan kautta, joka jää - Tšehovin sanojen mukaan - todellakin oman elämänsä sivuhenkilöksi. Kristo Salmisen Vanja on seinän värinen mies, joka kaipaa Jelenalta huomiota, mutta hänen himonsakin on valmiiksi lannistunutta. Ei hänestä ole vaatimaan. Mitä tapahtuisi, jos Jelena sanoisikin kyllä? Olisiko miehestä siihen? 

Emmi Parviainen on Sonjana valtavan elävä, viehättävän kömpelö ja lapsellinen, ja kasvaa näytelmän aikana suoraselkäiseksi. Westerberg lataa Sonjan ja Eero Ahon esittämän Astrovin välille paljon enemmän, kuin mitä teksti tarjoaa. Se tuo mukanaan tuoreelta tuntuvan jännitteen. Astrovilla olisi tässä tulkinnassa vielä toivoa, mutta hän tyrii itse mahdollisuutensa.

Heikki Nousiaisen professori on yllättävän hyytävä tapaus. Hän ei ole raihnainen kuin silloin, kun se palvelee tarkoitustaan. Nousiaisen tiukkojen leikkausten myötä ilmassa on ajoittain jopa todellista uhkaa.

Pidin HKT:n version mutkattomasta käännöksestä, mutta vielä enemmän pidän tästä Westerbergin ronskista modernisoinnista. Miksipä ei voisi suoraan puhua vittuilusta, jos se sitä kerran on? 

Markus Tsokkisen lavastus (tosin Lori Nixin Library-teoksen vahvasti inspiroimana) on näyttävä ja merkityksiä täynnä. Pietu Pietiäisen valot syleilevät sitä, mutta tönön jatkuva pyörittäminen sekä ovien paukuttelu ja edestakaisin säntäily kohtausten välillä jää minulle hämäräksi ja tuntuu muuten intensiivisesti etenevää esitystä turhaan jarruttavalta. Suuresta näyttämöstä huolimatta esitys tuntuu silti intiimiltä (toki etupermannolta katsoen, en tiedä, miten kolmosparvelta sitten).

Vaikka esitys on ahdistunut ja tummasävyinen, ei Westerberg ole Tšehovin huumoriakaan hukannut, nyt se vain tulee vähän surumielisempänä esiin. Hymy nousee ehkä vain toiseen suupieleen, naurun mukana vähän itkettää.

Mutta niin. Nyt uskon, että myös Vanja-enosta saa irti jotakin tuoretta. Hyvä hyvä. Kirsikkapuistoa ja Kolmea sisarta (ehkä vähän kauhunsekaisesti) odotellen...


*****

Suomen Kansallisteatteri: Vanja-eno
Esitys 27.2.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...