16 tammikuuta, 2015

Ihmistä pitää halata enemmän ja hakata vähemmän

Se nyt ei ole erityisen poikkeuksellista, että kyynelehdin vuolaasti teatterissa. On sattunut silloin tällöin. Kuulemma. Ihan aina ei kuitenkaan kädet tärise narikalle asti.

Menin katsomaan Pohjalla-esitystä aika tyhjin odotuksin. Minusta on nyt vain ylipäätään mukava uppoutua tähän pääkirkon tarjontaan, kun näyttämöillä on runsaasti minulle vähemmän tuttuja naamoja, enkä ole ohjaajienkaan käsialoja vielä täysin ulkoa oppinut. Janne Reinikaiselta olen aikaisemmin nähnyt vain yhden ohjauksen, Wajdi Mouawadin Polton vuonna 2009 Teatterikesässä.

Maksim Gorkin näytelmä Pohjalla on Kansallisteatterin Pienen näyttämön 60-vuotisjuhlateos. Olen ihan todella iloinen, että tähän tarkoitukseen ei ole valittu jotakin arvokasta ja ylevää vaan teos, joka on joka kulmaltaan rupinen ja vähän lommolle potkittu. Reaktioni yllätti silti itsenikin, koska olenhan minä tämmöistä estetiikkaa nähnyt ennenkin, eikä tarinakaan nyt niin kovin järkyttävä ole.

Esitys on kuitenkin niin täydellisen kokonaisvaltainen ja tinkimätön, että se jotenkin luiskahtaa sisään selkärankaan. Huomaan hengittäväni sen tahtiin, välillä pidättäväni hengitystä niin, että lopussa pitää vetää oikein keuhkot täyteen, ennen kuin pääsee penkistä ylös. 

Kellarissa patjapaikoista riistovuokraa maksavat ihmispolot ovat valtavan täysiä, traagisia ja surkuhupaisia. Henkilöiden varaanhan tämä näytelmä rakentuukin, juoni sinänsä on vain väline, jolla heidät saadaan samaan tilaan toisiinsa törmäilemään. Kaikki he tulevat jostakin ja päätyvät jonnekin, näytelmä vain yksinkertaisesti avaa luukun yhteen rajalliseen hetkeen heidän yhteisestä taipaleestaan.

Näen Reinikaisen ohjauksessa paljon Alvis Hermaniksen Jaunais Rīgas teātrisille aikanaan tekemää muotokieltä (kuten Sounds of Silencessä, joka vieläkin vähän itkettää ja tärisyttää, jos koetan sitä jollekulle kuvailla), sanatonta olemista, todella yksityiskohtaista ja tarkkaa näyttelijäntyötä, jossa on kuitenkin valtavasti tilaa. Tuomas Rinta-Panttilan esittämän Antonin heroiiniannoksen valmistamisessa on samaan aikaan jotakin ihan hirvittävän ahdistavaa ja pyhyyttä kohti pyrkivää hartautta. 

Sovitus karsii rönsyjä tekstistä ja henkilöistä jättäen aukkoja sanojen välille. Tällä kertaa Paroni on nainen ja Annasta on tullut Anton, sukupuolten vaihdokset tuovat lisäkerroksia suhteessa muihin henkilöihin. Se, mikä kuitenkin jää jäljelle on kaikenkattava hyväksyntä. Eivät nämä ihmiset tuomitse toisiaan, ei kenelläkään ole varaa kiviä heitellä. Jukka-Pekka Palon messiaaninen Luka saapuu kaiken keskelle ja valaa toivoa paremmasta kanssakulkijoihin. (Blogauksen otsikko on, todennäköisesti jossain määrin väärin muistettu, repliikki Lukan suusta). Tämänkokoiselle näyttämölle valtava eli 12-henkinen ensemble tekee saumatonta työtä yhdessä, kuin osana koneistoa. Tosin sellaista, jolla on sielu.

Minua viehättää kovasti esityksen elävä äänimaailma, joka suurelta osin irtoaa näyttelijöistä, he myös soittavat Timo Hietalan musiikin. Kati Lukan aaltopahvista ja häkkivarastoista ammentava lavastus vaikuttaa todella siltä, että voisi romahtaa koska tahansa. Kun lemmenkipeää huoraa Nastjaa esittävä Inga Björn tupsahtaa katosta köysiakrobaattina, olen hetken hämmentynyt, mutta kun hän alkaa kertoa venäjäksi rakkaustarinaa, jonka Paula Siimes suomeksi tulkitsee, se tuntuu yhtäkkiä aivan tarkoituksenmukaiselta. Ei tämä esitys yritäkään olla johdonmukainen tai puhkianalysoitavissa.

Yksinkertaisimmillaan esitys on sarja hetkiä, jotka koskettavat. Ei erityistä jatkumoa, vaan hetkiä. No, ehkä olisin sen brechtiläisen lopetuksen miettinyt vielä uusiksi. Tai mitä mä tässä itseäni tai ketään huijaan, kyllä sekin sitten lopulta upposi.


*****

Suomen Kansallisteatteri: Pohjalla
Esitys 16.1.2015


Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...