Kävin turboviikonloppunani katsomassa vielä tanssiakin, Stoassa esitettiin tanssitaitelija Hanna Pajala-Assefan ja muusikko Abdissa "Mamba" Assefan Erään rakkauden historia. Iloinen yllätys oli esityksen jälkeen pidetty taiteilijatapaaminen, joka avasi nähtyä vielä lisää.
Hieman varauksellinen olin esitykseen mennessäni, pelkäsin, että tekijöiden omaan parisuhteeseen perustuva esitys ei avautuisi tai jäisi jotenkin itsekeskeiseksi. Eipä jäänyt. Vaikka nähdyssä oli todella paljon henkilökohtaisuutta, vei esitys aiheensa myös riittävän kauas kohteistaan, jotta se saatiin toimimaan myös yleisemmällä tasolla.
Se, miksi alunperin lähdin esitystä katsomaan ennakkoluuloistani huolimatta, johtuu tanssin ja perkussioiden soittamisen kiinnostavasta yhteydestä. Huomaan usein jääväni keikoilla katsomaan nimenomaan perkussioiden soittajia, joiden orgaaninen liike monien soittimiensa kanssa on hyvin tanssillista ja ulospäin suuntautuvaa. Vaikka kaikki soittaminen on tietenkin aina kehollista, on perkussioissa ja niiden soittamisessa minun silmissäni oma vahva viehätyksensä.
Toisaalta taas tanssissa on vahva perkussiivinen taso. Minua kiehtoo tanssista ja tanssijoista kuuluvat äänet, jalan tuottama ääni lattiaa vasten, hengitys, joka voi korostaa pienenpienen liikkeen merkitystä.
Esityksessä soittaja tanssii ja tanssija soittaa, kumpikin on oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Molemmat näkökulmat kulkevat läpi esityksen eri tavoilla. Kaikki näyttämöllä oleva tuottaa ääntä. Bambuveistos soi kumeasti, ohuesta muovista tehty pyörivä verho havisee ja tuo mieleen silkkipaperin haurauden.
Minua viehättävät myös näyttämöllä nähtävät erilaiset pinnat sekä niiden törmääminen. Tanssijan keho, monelta osin pehmeä, kohtaa kovan puulattian, joka mikitettynä vastaa kehoon äänellä. Hauras verho, eloton, muuttuu kuin eläväksi, ottaen impulsseja elollisen kehon tuottamista ilmavirroista.
Kohtaukset ovat samaan aikaan konkreettisia ja viitteellisiä, esitys tuntuu perinpohjin ajatellulta. Prosessi on ollut pitkä, mikä on ollut esitykselle eduksi. Sekä tanssi että musiikki ja äänimaailma, joita kolmantena esiintyjänä tuottaa Aki Päivärinne, on improvisoitua. Jokaisella kohtauksella on omat ennalta sovitut raaminsa - Pajala-Assefan sanoin kehollinen tehtävänsä - mutta kaikki perustuu esiintyjien keskinäiseen kuuntelemiseen, toisen kehon varaan luottamiseen.
Ensin lähestytään varovaisesti, tunnustellaan, sitten heittäydytään ja hullaannutaan, ja lopulta tehdään valinta: tämä on se rakkaus, johon minä haluan jäädä. Ensikohtaamisissa ja suhteen alkupään kiihkossa on jotakin ihanaa kömpelyyttä, toiseen ihmiseen takertumista ja sitä, kun toisesta ei saa tarpeekseen. Mitä syvemmälle suhde etenee, sitä varmemmaksi muuttuu liike, sitä vahvemmin rakastavaiset nojaavat ja tukeutuvat toisiinsa. Esityksen päättää hieno kohtaus, jossa Assefa soittaa vaimonsa mikitettyä kehoa, hellästi, intiimisti ja eroottisesti. Keho vastaa kosketukseen, soitin ja soittaja sulautuvat yhteen.
On ihanaa nähdä rakkaudesta kertova esitys, joka on niin tyyni ja levollinen eikä vello rakkauden repivissä ominaisuuksissa. Mitä vain voi tapahtua, kun asettaa itsensä alttiiksi toiselle ihmiselle. Minä asetin itseni ennakkoluuloistani huolimatta alttiiksi tälle esitykselle. Se kannatti.
*****
Esitys ja yleisökeskustelu Stoassa 2.3.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!