26 tammikuuta, 2014

Valta takertuu kurkkuun

Kirjailija David Seidler istui näytelmäideansa päällä vuosia luvattuaan Iso-Britannian kuningataräidille, ettei julkaisisi tositapahtumiin perustuvaa tekstiään ennen tämän kuolemaa. 

Tekstin kypsyttely kannatti, elokuvana Kuninkaan puhe voitti lukuisia Oscar-palkintoja. Näytelmä nähtiin tuoreeltaan 2012 Helsingin Kaupunginteatterissa, ja nyt Pentti Kotkaniemi on ohjannut sen Tampereen Työväen Teatteriin.

Tarina on klassinen vaikeuksien kautta voittoon -variaatio. Yorkin herttua Albert, perheen kesken Bertie, hakee apua pahaan änkytykseen puheopettaja Lionel Loguen vastaanotolta. 

Loguen epäortodoksiset menetelmät tulevat tarpeeseen, kun kuningas Yrjö V kuolee ja hänen seuraajansa Edward VIII luopuu vallasta. Yhtäkkiä Albertista tulee kuningas Yrjö VI, jonka täytyy johtaa kansakunta ja imperiumi läpi toisen maailmansodan. Radioaikakautena puhe on tuon johtamisen keino.

Tommi Raitolehto tekee hartiavoimin töitä änkytyksen kanssa, mutta ei jää siihen nalkkiin, vaan avaa näkymän myös Bertien sieluun. Raitolehto päästää kuninkaan ahdistuksen ja menneisyyden traumat taitavasti niin kehoon kuin puheeseenkin. Roolityö on taatusti merkkipaalu hänen urallaan.

Ajoitus ja rytmi laahaavat

Valitettavasti Bertie on koko näytelmän ainoa kokonainen ihminen. Auvo Vihron Lionel Logue ei oikein tarjoa riittävää vastusta, vaan jää mysteeriksi. Vihron työ on tasalaatuista, mutta myös kovin yllätyksetöntä. Kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan miehen ystävyyden kehittymistä ei nähdä.

Yksityisen vastuksen ylittämisen lisäksi kertoo näytelmä monenlaisesta vallasta ja vallankäytöstä. Mahdollista olisi näyttää julkisen ja yksityisen maailman erot, mutta molemmissa ollaan aivan yhtä pidättyväisiä. Suvi-Sini Peltolan kuningatar Elisabeth on miehensäkin seurassa varsin viileä.

Varsinaiset vallanpitäjät niin politiikan kuin kirkonkin kentiltä eli Matti Pussinen-Elorannan pääministeri Baldwin, Ilkka Koivulan Canterburyn arkkipiispa ja Ilkka A. Jokisen Winston Churchill ovat kankeita ja mahtipontisia. Samuli Mujeen vallasta rakkauden tähden luopuva Walesin prinssi taas on vahvojen maneeriensa takana lähes vitsi.

Esitys tuntuu mittaansa pidemmältä ja on luvattoman tasatahtinen. Ajoitus ja rytmi tuntuvat olevan hukassa varsin usein. Pitkäpiimäisyyttä lisää jokaisen kohtauksen välissä tapahtuva näyttämökuvan muutos, yleensä vielä fondin takana, jonka matkaa alas ja ylös saadaan seurata useammin ja pidempään, kuin olisi tarpeen.

*****

Ensi-ilta 22.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 26.1.2014, väliotsikko toimituksen

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...