18 marraskuuta, 2013

Muutama ajatus kirjoittamisesta (sekä Baltic Circlestä) - also in English

(English part at the end)

Jos joku ihmetteli, miksi blogiin on yhtäkkiä ilmestynyt englanninkielistä sisältöä, syy on siinä, että osallistuin marraskuun puolivälissä Baltic Circle -festivaalin aikaan  Suomen arvostelijain liiton järjestämään englanninkieliseen kritiikkiseminaariin. Luonnollisesti seminaarin tuotoksetkin ovat englanniksi.

Seminaari oli monella tapaa opettavainen. Itselleni esitystaide ja performanssi, jota Baltic Circlen nykyinen ohjelmisto käsittääkseni lähinnä edustaa, on varsin vierasta. Miten purkaa esitys ja kokemus, kun pakissa kaikki työkalut ovat valtavirtateatterin alalta? Omaksi näkökulmakseni valikoitui henkilökohtaisuus; esitykset oli otettava sellaisinaan ja annettava niiden vaikuttaa. Tai olla vaikuttamatta.

Seminaaria veti skotlantilainen kriitikko Mark Brown, jonka essee 21 Asides on Theatre Criticism on julkaistu Critical Stages -verkkolehdessä (muokkaus: nykyään löytyy Markin omasta blogista). Toivottavasti en tee Markille ihan kamalaa vääryyttä kääntämällä tähän muutamia hänen teeseistään, jotka erityisesti puhuttelevat minua. (Teesi itsessään on jo huono käännös: aside tarkoittaa näytelmähenkilön suoraan katsojalle, toisten henkilöiden kuulematta esittämää lyhyttä kommenttia.)

The critic’s pen is a wand, a quill and a dagger. 
Kriitikon kynä on taikasauva, sulkakynä ja tikari.

Criticism exists in the discrete space between journalism and art. 
Kritiikki sijaitsee journalismin ja taiteen hienovaraisessa välitilassa.

The only true critical agenda is the pursuit of quality, and so the critic is a radical elitist. 
Ainoa oikea kriittinen agenda on laadun tavoittelu, joten kriitikko on radikaali elitisti.

Without mercy or malice: the motto of the true critic. 
Ilman armoa tai pahantahtoisuutta: todellisen kriitikon motto.

The critic is subjective. She does not deny her subjectivity. Her only responsibility is to be worthy of it
Kriitikko on subjektiivinen. Hän ei kiellä subjektiivisuuttaan. Hänen ainoa velvollisuutensa on olla sen arvoinen.
(Mark tosiaan viittaa usein kriitikkoon tahallaan feminiinisellä she-pronominilla)

The demand that the critic “reflect the collective view of the audience” nauseates. 
Vaatimus siitä, että kriitikko ”heijastaisi yleisön kollektiivista näkökulmaa” kuvottaa.

The true critic: suspicious of consensus, prepared to be in a minority, even of one. 
Oikea kriitikko: epäilee yksimielisyyttä, on valmistautunut olemaan vähemmistössä, vaikka yksinään.

The critic has to be a pugilist, prepared to give and take blows. 
Kriitikon pitää olla nyrkkeilijä, valmis niin antamaan kuin ottamaan vastaan iskuja.

The critic must suffer like everyone else.
Kriitikon pitää kärsiä yhtä lailla kuin muidenkin.

Mielenkiintoisia ajatuksia herätti myös Liikekieli.comin Writing Movement -hankkeen seminaarissa puhunut virolainen Ott Karulin, joka on tavallisen kriitikontyön lisäksi tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Hän käytti ilmaisua co-operating criticism, ymmärrän tämän tavallaan valistuneina apusilminä olemisena eli kritiikin antamisena prosessin vielä ollessa kesken, ennen ensi-iltaa. Lisäksi hän on pyynnöstä antanut yksityistä kritiikkiä (individual criticism) valmiista teoksesta suoraan taiteilijalle. Nämä ovat tietenkin sellaista työtä, joka näkyy vain kyseiselle taiteilijalle, eikä ole julkisesti esim. luettavissa.

Karulin sisällyttää omaan kriitikon työhönsä myös mm. festivaalikuratoinnin sekä erilaisten raatien ja juryjen jäsenyydet. Olin itsekin parina vuonna päättämässä Suomen Harrastajateatteriliiton Kantaesityspalkinnosta ja koin sen kyllä nimenomaan teatterikriitikon työksi, vaikka arvioitavana olikin näytelmätekstejä eikä esityksiä. 

Karulin muuten oli eri mieltä Mark Brownin kanssa siitä, että onko kritiikki taidetta itsessään vai ei. Markin mielipide oli, että ei ole, Karulinin taas, että on. Itse en oikein osaa päättää. Tottahan mietin kirjoittaessani paljon kokonaisuutta ja pyrin vastaamaan tekstillä näkemääni esitykseen, saamaan niiden välille jonkinlaisen dialogin. Mutta että onko kritiikkini itsenäinen taideteos? Entä onko tämä blogikirjoitus itsenäinen taideteos?

Karulin mainitsi myös asian, joka erityisesti tänä syksynä on varmasti heijastunut myös omaan kirjoittamiseeni: kun näkee paljon esityksiä, vähenee niiden määrä, jotka todella koskettavat ja kun joku todella koskettaa, sellaista toivoo lisää, mikä puolestaan johtaa oman arvosteluasteikon kiristymiseen. Näin on ainakin minulle käynyt; sekä Teatterikesässä että Edinburgh Fringessä näin muutaman esityksen, jotka todella menivät ihon alle ja joiden jälkeen rima on noussut. Laaduntavoittelu agendana siis toteutuu.

Tärkeintä antia seminaarissa olivat tietenkin kollegojen kanssa käydyt keskustelut nähdyistä esityksistä. Yleinen mielipide ihastuttavan heterogeenisessä kriitikkojoukkiossa tuntui olevan, että festivaalin ohjelmisto oli kauttaaltaan varsin heikkoa. Mielipide jakautui täysin Oblivian Super B -esityksen suhteen, mutta muuten tunnelma oli aika nihkeä.

Itse en innostunut oikeastaan kuin vasta viimeisenä päivänä näkemästäni Juha Valkeapään teoksesta Executed Stories. Kuolemantuomiosta, kuolemaantuomituista sekä teloittajista kertova esitys osallisti katsojiakin, mutta ei alistamalla heitä, kuten joissakin muissa festivaalin esityksissä, vaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen. Hirttämiseen, ampumiseen, jopa kappaleiksi repimiseen saatiin melko helposti vapaaehtoisia apureita, mutta kun Valkeapää demonstroi islamilaisen lain mukaista kivitysteloitusta, ja pyysi katsojia osallistumaan kivien heittämiseen, kukaan ei hievahtanutkaan. Raja meni siinä, tunnelma oli viiltävä.

Valkeapään sympaattinen ja yrittämättä karismaattinen tapa olla katsottavana ja toisaalta katsoa suoraan katsojaan oli erittäin aseistariisuva, savolaisella aksentilla puhuttu englanti ihanan kotoisaa. Menetin yli kaksituntisessa esityksessä ajantajuni täysin, onneksi Mark huomasi, että ollaan jo yliajalla, ja minun täytyy ehtiä junaan. Ihan viimeiset hetket esityksestä jäivät siis valitettavasti näkemättä.

Toinen esitys, josta pidin, oli kanadalaisen Jacob Wrenin Every Song I’ve Ever Written, joka oli lähinnä bändikeikka, jossa suomalaiset artistit ja yhtyeet esittivät Wrenin 58 laulusta koostuvasta repertuaarista itsevalitsemiaan kappaleita omalla tyylillään. Esitysten jälkeen Wren jutusteli heidän kanssaan mm. siitä, mistä hyvä laulu syntyy ja miten internet on muuttanut asennetta musiikin kuunteluun.

Laulut itsessään eivät ole kovin hyviä, mutta esitykset sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Vaikka en osannutkaan katsoa tätä varsinaisesti teatteriesityksenä, huomasin tarkkailevani artistien lavaolemista ihan toisella tasolla; heidän lavapersoonansa tuntuivat jotenkin terävöityvän. Illan – ja Valkeapään esitystä lukuunottamatta koko festivaalin – kohokohta oli Samuli Putron esitys. Laulamisen sijaan hän lausui suomeksi yhdestä Wrenin säkeestä inspiroituneen runon.

Näitä kahta poikkeusta lukuunottamatta suurin osa festivaalilla näkemistäni esityksistä oli epämääräisiä, huonosti ajateltuja ja laiskasti esitettyjä. Osa oli silkkaa taiteilijan masturbointia, kuten venäläisen Post Theatren I Am Free, lähes hiljaisuudessa esitetty valokuvakollaasi, joka ei kertonut yhtään mistään. Kuvat pyörivät kankaalla ja ohjaaja (kuulemma hirmu palkittu ja kaikkea) tuijotti intensiivisesti läppärinsä uumeniin ja sulostutti meitä muutaman kerran tunnin aikana lausumalla jonkun mihinkään kiinnittymättömän lauseen. Tämä esitys itse asiassa fyysisti juuri sen ennakko(kauhu)kuvan, joka minulla performanssitaiteesta on. Olin niin turhautunut ja kiukkuinen esityksen jälkeen, että en muista koska viimeksi! 

Seminaarin tuotoksena syntyi omalta näppäimistöltäni kolme tekstiä, arviot Kviss Búmm Bangin teoksesta Gala - A Celebration of Minority Groups (lue blogista tai Liikekielestä) sekä Pekko Koskisen ja Markus Öhrnin teoksesta Porn of Pure Reason (lue blogista tai Liikekielestä), lopuksi myös koko festivaalista kirjoitettu lyhyt koostejuttu (tulee ensin Liikekieleen, sit tänne. EDIT: ei se koskaan tullut ulos Liikekielessä, löytyy tämän tekstin lopusta).

Itselleni avartavaa oli tietenkin myös englanniksi kirjoittaminen. Oma englannintaitoni on keskimääräistä parempi, mutta kun mennään sellaisen kirjoittamisen alueelle, jossa nyansseilla on merkitystä, iskee monesti turhautuminen, juuri täydellistä vivahdetta kun on mahdotonta vieraalla kielellä saavuttaa. Mielenkiintoista oli kokeilla kirjoittamista suoraan englanniksi. En siis kirjoittanut ensin suomeksi ja kääntänyt tekstiä englanniksi, sillä kielillä on erilaiset virtaukset. Niinpä suoraan englanniksi vaan, ilman turhia pelkoja (tai häpeää). 

Seminaarin jäljiltä suhde omaan kirjoittamiseen tuntuu olevan taas hieman pidemmälle mietitty. Onneksi minulla oli mahdollisuus osallistua seminaariin lomalla; jos heti maanantaiaamuna olisi pitänyt mennä töihin, olisi ajatusten kokoaminen ollut mahdotonta ja iso osa annista jäänyt oivaltamatta. Tosin ehkä se olisi tullut oivallettua sitten joskus myöhemmin. 

******

A lot of fluff and one solid piece

If there hadn’t been for Juha Valkeapää’s Executed Stories, I would have been so depressed and frustrated after the Baltic Circle Festival. For me this was the first visit to this festival and also the first time I really dove into live art and performance at this extent. Well, to be precise, Baltic Circle is still called a theatre festival, but I didn’t really see any theatre.

What I saw though was a lot of vague, ill-thought and lazy stuff that made me question if this genre really has anything to give. Kviss Búmm Bang’s Gala - A Celebration of Minority Groups was slightly entertaining but easily forgotten (read the review). Civilization and its Discontents by Poste Restante was utterly straight-laced pseudo-Freudian seminar lead by passive-aggressive performers. 

Super B by Oblivia started as a hilarious piece about the need for attention and trying too hard, but never really got to the point. I did appreciate the stage presence of the performers, their physical contact and individual charms. However, while the balance of the performance started to shift from comical to grotesque, the red thread got lost.

I Am Free by Post Theatre was an hour of self-conceit as was Porn of Pure Reason by Pekko Koskinen and Markus Öhrn (read the review), only difference was that the latter took four hours. 

On the other hand, Jacob Wren’s Every Song I’ve Ever Written was truly charming in its homely and a little awkward vibe. Even though I had a hard time considering this band night a performance per se, I did make more observations about performing on the stage than I would have on a normal Friday night gig.  Samuli Putro’s performance - not singing Wren’s song but reciting an original poem inspired by it - was the most rewarding thing on the festival apart from Valkeapää’s show.

Executed Stories had everything the other pieces didn’t have: clear idea, statement, well-thought structure and excellent execution (pun intended). Valkeapää’s calm, yet intense way to present different sides of legal killing business as well as the stories of both the executees and executors was captivating, his attention to detail spot on. 

If there wasn’t this piece (and I thank the god of coincidence that I saw this one last!), I would easily think that the contemporary live art and performance is nothing but a sluggish ”look how smart I am, I’ve decided your reaction in advance so I won’t bother to think it through”. Thank you Juha, for proving me wrong.


Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...