06 lokakuuta, 2013

Kyyneleitä vuosien varrella

Tanssista kirjoitan aina vähän eri positiosta kuin teatterista. Toimin aiemmin useamman vuoden tanssitiedottajana ja sen työn puitteissa toki tanssista tuli kirjoitettua paljonkin, mutta kriitikkomielessä en ole tanssista juuri kirjoittanut, eikä työkalupakkini sen suhteen ole kovin suuri. Tanssin suhteen kirjoittajapositioni on henkilökohtaisempi, kokemuksellisempi. 

Kävin eilen katsomassa Karttunen Kollektivin teoksen Lacrimae ja sitä katsoessa ja sen jälkeen mietin aika paljonkin sitä, miten oma tanssinkatsomiseni on muuttunut vuosien varrella ja kuinka monessa kohtaa olen törmännyt ja vaikuttunut nimenomaan Jyrki Karttusen teoksista. 

Oma tanssin katsomisen perustani rakentuu lapsuuden ja nuoruuden tanssiharrastukselle, jossa pääpaino oli klassisella baletilla, mutta sisälsi monia muitakin lajeja, katsojana taas Kuopio Tanssii ja soi -festivaalille, jossa tuli kouluikäisenä nähtyä monenlaisia esityksiä. Sitten meni reipas vuosikymmen, etten juurikaan ajatellut tanssia. Tanssin toki itse kausittain ja joitakin satunnaisia esityksiäkin näin, mutta olin niin perinjuurin kiinni teatterissa, ettei tanssi siihen yhtälöön oikein mahtunut. 

Syksyllä 2007 näin kaksi Karttusen koreografiaa, ensin Tanssiteatteri MD:n Pieniä pääosia Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa ja sitten My Imaginary Friend is With Me -esityksen Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilla. Ensimmäinen sai tuolloin innostuneen maininnan blogissa ja jälkimmäistä jo vähän ruodinkin

Sitten löysin itseni Tanssiteatteri MD:n tiedotushommista ja sain melkoisen intensiivikurssin kotimaiseen nykytanssiin, MD:n omien esitysten lisäksi kun oppimateriaalia tarjosivat paitsi jokakeväinen Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaali, myös monet muut vierailuesitykset. 

Situation Room keväällä 2008 päätyi näköjään myös blogiin puitavaksi. Välissä näin Digital Duenden ja Keijun uudet tulemiset, ja viimeksi Teatterikesässä Jeminan monta elämää avasi jälleen sanaisen arkun

Karttunen aloitti tämän vuoden alussa Helsinki Dance Companyn taiteellisena johtajana, Karttunen Kollektiv taas ilmoitti kesällä pistävänsä pillit pussiin vuoden loppuun mennessä. Eilen nähty Lacrimae oli siis jäähyväisnäytös. 

Esityksen konsepti on odotuksia herättävä: säveltäjä Eero Hämeenniemi improvisoi barokkioopperoiden kuolinkohtausten musiikkia, Karttunen ja Sari Lakso kehollistavat noita kohtauksia yhtälailla improvisoiden. Ensimmäisen osan aikaan olin hieman skeptinen, Lakso ja Hämeenniemi tuntuivat toimivan melko lailla toisistaan erillisinä, Lakson tanssi oli myös varsin introverttiä, eikä tunne ihan tuntunut välittyvän rampin yli. 

Karttusen ja Hämeenniemen yhteispeli sen sijaan oli orgaanista ja tuntui aidosti toinen toistaan ruokkivalta. Kuten noissa aikaisemmissa ruodinnoissa on tullut todettua, nautin aivan mahdottoman paljon Karttusen huumorista, joka on koko ajan sillä terällä, että meneekö yli. Eikä koskaan mene. Se on samaan aikaan hysteerisen hauskaa ja viiltävän surumielistä. 

Kirjoitin Situation Roomin kohdalla aikanaan näin: "Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa." Saman pätkän voin tyynesti kopioida Lacrimaenkin kohdalle (helppoa, kun voi viitata itseensä eikä tarvitse keksiä uusia ilmaisuja!).

Aika aikaa kutakin, Karttunen Kollektiv lopettaa, mutta Karttunen jatkaa. Todennäköistä on, että käyn vielä monta kertaa vuodattamassa kyyneleitä katsomossa.

****

Karttunen Kollektiv: Lacrimae
Esitys 5.10.2013

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...