08 syyskuuta, 2013

Yksi ainoa laulu pelastaa Prinsessan

Kolmen vuoden takainen Prinsessa on dokumenttiohjaajana tunnetun Arto Halosen tuotannossa melko harvinainen draamaelokuva, tosin sekin perustuu todelliseen henkilöön, Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaiseen potilaaseen Anna Lappalaiseen. Nyt Halonen on siirtänyt Prinsessan Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle Tuomas Kantelisen säveltämänä musikaalina.

Perustelematta jää, miksi Lappalaisen tarina on haluttu muokata nimenomaan suuren mittakaavan musikaaliksi. Draamana, pienemmällä näyttämöllä sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet koskettaa, nyt ydin jää suuren näyttämön koneiston alle. Ytimessähän on kuitenkin inhimillinen ajatus siitä, ettei kukaan ole vähäpätöinen: myös heillä, jotka eivät mahdu terveille asetettuihin, usein keinotekoisiin rajoihin, on arvonsa ja heillä voi olla valtava vaikutus muihin ihmisiin. Siksi on niin kovin surullista, että esityksessä henkilöt, päähenkilöä myöten piirretään kovin köykäisesti. 

Syy ei ole näyttelijöissä, käsikirjoitus vain ei anna heille juuri näyteltävää, kun lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhdetaan ja pyörönäyttämö pyörii vinhasti. Sen sijaan, että henkilöitä ja heidän välistä dynamiikkaansa olisi syvennetty, keskitytään viihdyttämään ja shokeeraamaan yleisöä erilaisten enemmän tai vähemmän barbaaristen psykiatristen hoitokeinojen esittelyllä. Tulee tunne valistuksen kohteena olemisesta.

Armi Toivanen rakentaa Anna Lappalaista kyllä oikein somasti, mutta ei hänenkään henkilöönsä päästä syvemmälle. Ohjaaja tuo lopulta myös Annan sisäisen äänen esiin, mutta siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Prinsessa jää etäiseksi karikatyyriksi, on vaikea ymmärtää, mikä hänessä niin suuren vaikutuksen ympäröiviin ihmisiin tekee, kun nämä tärkeät tarinat ohitetaan sivulauseissa.

Ehkä elokuvaohjaajalle suuri näyttämö on vieras väline. Ohutta käsikirjoitusta korostavat banaalit laulujen sanoitukset. Kantelisen musiikki on koukeroista ja mahtipontista, mutta kovin hygieenistä. Reija Wäreen koreografioissa sen sijaan on jujua ja erityisesti lobotomia-tanssinumero hyytää selkäpiitä.

Ilman Paula Vesalan ja Mariskan sanoittamaa Prinsessalle-kehtolaulua, jonka Eriikka Väliahde järjettömän upeasti tulkitsee, jäisi koko esityksestä todella mitäänsanomaton olo.

****

Ensi-ilta 5.9.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 8.9.2013

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...