15 syyskuuta, 2013

Les Misérables on turvallinen tuote

Victor Hugon Kurjat-romaaniin perustuva Les Misérables on kiistatta yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Tampereen Teatteri esitti sen tuoreeltaan vuonna 1984 ja nyt on uuden kierroksen vuoro. Massiivinen tuotanto lienee teatterille paitsi valtava ponnistus,  myös taloudellinen riski, onhan niin taiteellinen työryhmä kuin koko ensemblekin paria poikkeusta lukuunottamatta vierailijoita. Ehkä siksi koko esitystä vaivaa hyvin laskelmoitu varovaisuus.

Neljättä kertaa esitystä ohjaavan Georg Malviuksen valitsema tyylilaji on melodraama, joka on vähän niin kuin homejuusto, se joko maistuu tai ei maistu. Ellen Cairnsin jylhän lavastuksen dominoivin elementti on valtava taulunkehys, johon Malviuksen rakentamat kuvat uppoavat. Esityksen läpäisevä tosikkomaisuus tekee joistakin ylipitkistä kuvista jo niin kiusaannuttavan teennäisiä, että ollaan koomisen rajalla.

Koko teoksen suurin ongelma on siinä, että melkeinpä jokainen sen henkilö on pyhimys. Kaikki ovat oikeudenmukaisia ja jumalaa pelkääviä marttyyrejä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Hyvästä on kuitenkin haastavaa repiä jännitettä. Ilkeät Thérnardierit ovatkin tässä joukossa mahdottoman virkistäviä, eikä vähiten Ritva Jalosen ja Ville Majamaan ihastuttavan irrottelun vuoksi.

Tero Harjunniemi laulaa Jean Valjeanin musiikillisesti haastavan roolin valtavan komeasti. Valjeanin arkkivihollisen Javertin roolissa ensi-illassa nähtiin Söder Lillkungin sairastuttua teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonas Saari. Mistään ei näkynyt, että saappaat olisivat olleet liian suuret, päinvastoin, todella varma ja karismaatinen suoritus nuorelta näyttelijältä. Mariusta esittävä Tomi Metsäketo puolestaan on rooliinsa jo himpun liian vanha, mikä tekee kirkasotsaisesta nuorukaisesta tahattoman koomisen ja lipevänkin. 

Virolaisen Ele Millistferin Fantine on kovin vaisu ja hänen aksenttinsa puskee laulusta häiritsevästi läpi. Sarah Nedergårdillakaan ei ole Cosettena juuri mahdollisuuksia syventää enkelinkiharaista ingenue-rooliaan. Saara Lehtosen Éponine sen sijaan on yksi esityksen valopilkuista. Sen lisäksi, että Lehtosen laulu on moitteetonta, tulkitsee hän onnettomasti rakastuneen naisen ilman kliseisyyttä.

Laulutaidosta ei monikymmenpäisessä ensemblessä ole pulaa, päähenkilöiden lisäksi joukosta nousevat Samuel Harjanteen Enjolras sekä Topi Lehtomäen piispa.

Esitys on kuin hyvin rasvattu kone, jonka jokainen ratas pyörii juuri niin kuin pitääkin. Kaikesta näkee, että nyt on tehty loppuun saakka hiottu tuote, joka menee takuuvarmasti yleisöönsä. Mutta silti kaipaamaan jää jotakin rosoa, mihin tarttua, sitä hiekanjyvää, joka helmeksi lopulta hioutuisi. 

****

Ensi-ilta 13.9.2013
Arvio julkaistu 15.9.2013 Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa

1 kommentti:

Katarri kirjoitti...

Pieni tarkennus faktoihin: Tampereen Teatterissa 1984 esitetty Kurjat-musikaali oli eri versio kuin nyt nähtävä, joka muokkaantui nykymuotoiseksi Cameron Macintoshin myötä 1985.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...