09 elokuuta, 2013

Sukupolvet pyrkivät irti muoteistaan

En ole sukupolvi. Tähän ratkaisuun päätyy Patriarkka-näytelmän kuusikymppinen Virpi aivoinfarktin jälkeen. Onko Patriarkka sukupolvinäytelmä? Luulen tunnistavani siinä monia piirteitä niin oman kuin vanhempienikin sukupolven edustajista, mutta en tohtisi väittää, että se onnistuisi purkamaan auki molemmat tai edes jommankumman. Ei niin, että varsinaisesti olisi tarviskaan.

Patriarkan henkilöt edustavat toki kukin jotakin sukupolvea ja sukupuolta, mutta ennen kaikkea he ovat yksittäisiä ihmisiä, jotka eivät millään meinaa mahtua niihin muotteihin, joihin he itseään ja toisiaan survovat. 50-luvulla syntyneet miehet ottavat omahyväistä tilaa seurassa, heidän vaimonsa myöntyvät siihen, kunnes mitta tulee täyteen. 70-luvun lapset koettavat asemoida itsensä niin oman sisäisen konfliktinsa kuin maailmantuskansakin suhteen, onhan se sukupolvi, joka on hyvä ahdistumaan. Terapiasukupolvi, joka haluaa muljuttaa auki hankalat asiat, vaikka se veisi vielä syvemmälle solmuun. Kaikki ovat koko ajan ihan pihalla, toiset vain kuvittelevat peittävänsä sen paremmin kuin toiset. 

Juha Jokelan näytelmissä (niissä, jotka tunnen, Esitystaloutta en ole nähnyt tai lukenut) henkilöillä on valtavasti tietoa joltakin spesifiltä alalta, oli se sitten Fundamentalistin eksegetiikka tai Patriarkan shakki tai akateeminen feminismi. Tietomääränsä taakse he voivat piilottaa tunteensa, tieto rakentaa muurin pitämään ne loitolla. Kun tuo muuri murtuu, puskevat tunteet esiin voimalla, ja siinä rytinässä tulee aina sivullisia uhreja. Mutta vaikka miten umpikujaan henkilöt on ajettu, jollain käsittämättömällä tavalla Jokela onnistuu kuitenkin aina kuljettamaan tarinan jonkinlaiseen puhdistumiseen. Myllerryksen jälkeen ihmiset eivät ole sen kokonaisempia, mutta ehkä hieman paremmin kykeneviä kohtaamaan muuttuneet itsensä.

Itse esityksessä viehättävät minua paitsi teksti ja taitava näyttelijäntyö, myös tilankäyttö ja visuaalisuus. Heijastava pinta ja videoprojisoinnit luovat kerrostumia, tuovat henkilöt välillä lähikuvaan ja korostavat heidän (vihaan tätä sanaa, mutta parempaakaan en nyt keksi) kohtaamattomuuttaan. Lopulta ihmiset ovat paljaina toistensa edessä.

*****

Kansallisteatteri: Patriarkka
Esitys Tampereen Teatterikesässä 9.8.2013

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...