10 elokuuta, 2008

Teatteri-oodee

On nimittäin semmoiset silmäpussit, että pitää päätä kääntää, jos meinaa suoraan nähdä. Vaan onpa ollut lystiäkin. Jaa miksi vai? No Teatterikesässä tietysti. Vaan voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että on huomattavan paljon vaikeampaa olla töissä median edustajana teatterifestareilla silloin, kun on kokopäiväduunia sen lisäksi, kuin silloin kun on opiskelijana tai työttömänä. Ensin kun vetäisee normaalin työpäivän pääkustannuspaikassa ja sitten vielä huitaisee katsoen kolme esitystä, niin saattaa hyvinkin olla illansuussa pikkuisen tööt-olo (nukahdin viikon aikana teatterissa kolmesti, enkä kertaakaan siksi, että esitys olisi ollut huono tai tylsä). En melkein ollenkaan jaksanut edes baariin tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavataan vain Teatterikesässä. No pari kertaa kyllä, ihan vähän aikaa kerrallaan.
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.

* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...