28 maaliskuuta, 2007

Valoa ankeuteen kaivataan kiihkeästi

/.../ Perjantaina kävin katsomassa Tampereen Tuomiokirkossa Vihan päivät 1918 -näytelmän. Kauhea pettymys.

Ajattelin etukäteen, että tässäpä kiinnostava draaman aihe: kansalaissodan viimeisinä päivinä 1700 taisteluita pakenevaa ihmistä istuu kirkossa, kun ulkona käydään verisiä taisteluita. Mitä kaikkea tästä aiheesta olisikaan saatu, jos näytelmä olisi kirjoitettu yksityisen ihmisen näkökulmasta historiallisesti merkittävässä ajassa? Ei ihminen näe omaa aikaansa historiassa vaan tässä ja nyt. Pelko, suru ja kauhu ovat todellisia. Miltä tuntuisi istua kirkonpenkissä päiväkausia pääsemättä tarpeilleen tai saamatta syödäkseen?

Näkemäni esitys oli kömpelösti kirjoitettu, pateettisesti ohjattu ja näytelty kavalkadi sotaan johtaneista syistä (rehellisesti sanottuna myös aika lailla virheellisesti) ja sodan "kohokohdista", jossa karikatyyriksi typistetyt hahmot toikkaroivat pitkin kirkkoa. Monikymmenpäinen avustajajoukkio mennä tömisti käytävillä, videoscreenillä näytettiin ei-niin-kovin-mairittelevia lähikuvia muka-koskettavista ihmiskohtaloista. Ei mitään todellista sisältöä, ei mitään, minkä vuoksi tästä oli pakko tehdä nimenomaan näytelmä. Kymmenen minuutin kohdalla alkoi pänniä, esitys kesti kaksi tuntia ilman väliaikaa, eikä sieltä kirkon penkistä päässyt kesken pois. Kiroilin koko matkan kotiin ja vaahtosin raivoissani loppuillan. No, aiheuttihan se esitys lopulta tunnereaktion, mutta erilaisen kuin oli tarkoitettu ja eri syistä.

Eilen istuin ravintola Laternassa kuuntelemassa Maailman teatteripäivän kunniaksi Pirkanmaan taidetoimikunnan järjestämää lukudraamaa otsikolla MANU-teksti. Kaksi näytelmää, joiden nimiä en valitettavasti muista, enkä kirjoittajienkaan nimiä, olivat paikallisen tekstihautomon satoa. Ensimmäinen, työuupumuksesta kertova näytelmä, oli liikaa kiinni aiheessaan. Vaikka aihe on tärkeä ja kiinnostava, ei näytelmä kohonnut sairauskertomusta kummemmaksi. Ongelmana oli erityisesti kaikenlaisen alatekstin puuttuminen ja sitä kautta jännitteettömyys, kaikki asiat puhuttiin heti auki, kaikki ihmiset olivat kilttejä ja kärsivällisiä.

Toinen näytelmä oli kahden hengen ihmissuhdetta ja vallankäyttöä käsittelevä tragikomedia. Selvä mukaelma Edward Albeen klassikosta Kuka pelkää Virginia Woolfia? Ei huono ollenkaan, päinvastoin. Näytelmä pelasi hauskan ja karmean välimaastossa hienosti. Erityismaininnan ansaitsivat Teatteri Siperian näyttelijät, jotka saivat lyhyen harjoituksen jäljiltä molempiin näytelmiin jotain muutakin seurattavaa kuin pelkän tekstin.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...